Sateenkaari

Oppilas levitti tekemänsä tarrat eteeni ja pyysi valitsemaan itselleni yhden. Valitsin sateenkaaritarran. Se oli hienosti tehty ja kaunis. Sillä oli myös selkeä sanoma.

Kyllä, tuo valinta oli kannanotto. Se oli samalla myös anteeksipyyntö. Ja laskeutuminen mielenrauhaan – ainakin hetkeksi – ennen seuraavaa myrskyä.

En muista järin suuresti pohtineeni homoseksuaalisuuden ”syntisyyttä” ennen helluntaiuraani. Ehkä sitä rippikoulussa tai seurakuntanuorissa sivuttiin, ehkä ei, en osaa sanoa. Lähinnä aihe oli nuorempana jollain tavalla epämukava, koska se liittyi enemmän mielikuviin seksistä kuin toisen ihmisen rakastamisesta. Tai sitten en vain muista. Itse olin sen verran tyhmä, etten aina edes tajunnut ympäristön vinkkejä omasta käsityksestäni eriävän rakkauden olemassaolosta.

Ne Paavalin sanat näissä meidän aikamme raamatunkäännöksissä kuulostavat siltä, ettei kahta sanaa ole sanottavana siitä, onko homoseksuaalisuus syntiä vai ei. Kiusallisia sanoja, koska vaikea niitä on pois selittää, jos yksittäisiä jakeita tuijottaa. YLE:n surullisen kuuluisasta ”homoillasta” on aikaa kulunut jo yli kymmenen vuotta. Sen jälkeen ensimmäisen kerran purin sanoksi omia mietteitäni aiheesta. Jossain vaiheessa tämän kevään aikana ensimmäisen kerran törmäsin Mikael Agricolan käännökseen 1. korinttilaiskirjeen jakeesta 6:9. Siinä sanotaan: ”Eikö te tiedä, ettei ne väärät pidä Jumalan valtakuntaa perimän? Älkäätte antako teidän vietellä, eikä salavuoteiset eikä epäjumalten palvelijat eikä huorintekijät eikä heikkurit eikä ne, jotka pilttien kanssa makaavat, ...”. Hivenen eri sanoma kuin siinä 1933/1938 käännöksen nimeen vannovien julistuksessa (”miehimykset”) tai 1992 käännöksessä (”miesten kanssa makaavat miehet”). Minun on aina ollut vaikea sovittaa tuota silmilläni näkemääni, selvää ”homo ei pääse taivaaseen” -ajatusta Raamatun ajatukseen lähimmäisen rakastamisesta. Agricola avasi silmäni näkemään, etten näe kaikkea.

Viimeisen vuoden aikana olen oppinut uuden kirjainyhdistelmän: DYOR. Agricola sai minutkin vaihteeksi tekemään ”omaa tutkimusta”. En ole alkukieliin perehtynyt, en ole teologi – ihan pienesti vain yleistä sellaista muinoin pinnalta raapaissut - enkä siis yllä tutkimuksillani yliopistotasolle. En monenkaan mielestä luultavasti täytä edes Jumalan tahdon vilpittömän kyselijän määritelmää, mikäli jossain sellainen on määritelty. Viimeisimpänä tällä tutkijan urallani törmäsin tähän  tekstiin ja sen myötä olen tuon alussa mainitsemani mielenrauhan ainakin hetkellisesti saavuttanut. Eivätpä nämä nykykieletkään hallussani kovin hyvin ole, mutta uskon tästä tekstistä kuitenkin riittävästi tajunneeni. Erityisesti puhutteli vertaus palapeliiin.: ”...when you’re working on a puzzle, you pick up a piece of the puzzle, you look at the box top to see how and where your piece fits into the greater picture, and then you put the piece it in its place” ja ”...looking at any one piece in the perspective of how it fits in with the whole of the Biblical witness. So what does the greater witness of the Bible say?”

Mainitsemani anteeksipyyntö kohdistukoon teille, joita olen mahdollisesti vuosien varrella epämääräisillä ja tahdittomilla mielipiteilläni loukannut, sekä teille, jotka mahdollisesti nyt tämän mietiskelyni johdosta loukkaantuvat. 

Sakkokierroksia vai suora lento?

Miten tästä ajatusten selkeästä sekamelskasta voi mitään tekstiksi saakka muotoilla? Pitkään olen aihetta pureskellut, välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta nyt nämä jutut nousivat työkavereiden kanssa keskusteluun ja päätin takoa jotain tekstiksi tuoreeltaan. Viimeisenä kimmokkeena kirjoittamiseen olivat Rajatieto-TV:n pari ohjelmanpätkää, jotka tuli katsottua, että tietäisi, mistä työkaveri puhuu. Ensimmäinen oli tämä ja toinen tämä. Varsinkin jälkimmäisen viimeiset vajaat 9 minuuttia puhuttelivat.

Jollain tasolla itselle on sangen selvää se, mitä elämästä, kuolemasta, Jumalasta, jumaluudesta, ikuisesta elämästä ja jälleensyntymisestä ajattelee. Kaikki yritykset muotoilla se ymmärrettäväksi ja hyväksyttäväksi paketiksi ovat jo alkumetreillä tuhoon tuomittuja. He, jotka uskovat jälleensyntymiseen, henkimaailmaan, ruumiista irtautumiseen tms. kavahtavat heti, kun tuohon listaan lisää Jumalan tai varsinkaan mainitsee Jeesuksen, ja puolestaan he, jotka ovat vilpittömässä kristillisessä taivasuskossa, suorastaan kauhistuvat, jos mainitsee hyväksyvänsä myös nuo edellä lueteltujen ilmiöiden mahdollisuuden. Siitäkin huolimatta, että se "eräskin mies" Korinttilaiskirjeessä poikkesi peräti kolmannessa taivaassa, eikä edes tiennyt, oliko ruumiissaan vai ei. Ihan Paavaliksi viisaat tuota matkailijaa veikkaavat.

Henkimaailmahommien suhteen ajatukseni lienevät vieläkin keskeneräisempiä kuin tämän muun sälän suhteen. Onhan niitä henkiä - miksei olisi? Jotkut kertovat saavansa viestejä vainajilta, toisilla on henkioppaita, joillakin enkelit johdattavat täällä elämän mutkissa ja vähän muuallakin. Miksipä ei, mutta toisaalta...niiden vainajahenkien kanssa seurusteleminen jo ajatuksenakin saa minut varuilleni. Siitä aika selvästi Raamatussa varoitellaan. Saulille siellä vanhemmassa kirjan osassa kävi köpelösti moisen harrastuksen vuoksi, eikä se rikas mies uudemmalla puolella saanut kuolleista ketään elävien joukkoon varoittelemaan, vaikka näkikin porukkaa. Enkelit puolestaan lienevät niitä Jumalan sanansaattajia. Siinä hommassa ehkä opastelevatkin meitä poloisia. En tiedä, ei ole suurempaa kokemusta tästä.

Minun mielessäni tähän kaikkeen tulee järkeä vain yhdistelmällä tuosta kaikesta. Minun mielessäni se ainoa toimiva lopputulos saavutetaan vasta sitten kun tajutaan, että siitä karman lain kiertokulusta vapautuu vasta sitten, kun tajuaa, ettei siitä omin voimin vapaudu. Noinkohan maailmanhistoriassa on ollut sellaista sakkia, joka on osannut sen karmansa itse puhdistaa ja päässyt sulautumaan brahmaniin tai muuten saamaan pääsylipun vapauteen? Jos itse olisin tämän "elä ja palaa kotiin" -ruletin keksinyt, olisin minäkin saattanut kyllästyä ihmisten jatkuvaan jälleensyntymiseen ja kehitellyt jonkun idioottivarmemman systeemin, millä saisi sielut takaisin luokseen. Vai astraaliruumiitako ne ovat? Kaipa sillä Jumalallakin hivenen yksinäistä siellä ikuisuudessa on? 

Vaikka tiedä häntä tuosta idioottivaarmuudestakaan. Minua kiusaa se opetus, että kaikki vaan sinne Jeesuksen veren alle ja kaikki on anteeksi annettu. Mihin ihmeeseen unohtuu se, että Jeesuskin neuvoi tunnustamaan syntinsä ja hylkäämään ne? Tai se, että hän kehotti kohtelemaan muita siten kuin haluaisi itseään kohdeltavan? Samaa ovat tolkuttaneet kaikki suuret ajattelijat aikojen alusta. Ja silti ihminen on itsekäs paskiainen. Jopa uskovaisiksi itseään tituleeraavat ihmiset kuvittelevat voivansa toimia ja ajatella oman mielensä mukaan, koska Jeesus kuitenkin pelastaa ja toimii armoautomaattina. Niinhän minäkin ilmeisesti kuvittelen ainakin päätellen siitä, että usein toimin vastoin parempaa tietoani. Vaikeinta on se unohtaminen ja anteeksiantaminen. Vihamiehen rakastaminen. Ei siitä saa kiksejä, kaunan kantamisesta ja vahingonilosta sen sijaan saa. Juuri siitä "siitäs sai ja ähäskutti" -ajattelusta. On tavattoman vaikea hyväksyä sitä, että joku nilkki olisi sinne taivaaseen whatever pääsemässä samoin perustein kuin minä. Sen veren vuoksi, kun ei muuten ikinä tätä ramppaamista saatais loppumaan.

Moni väittää, ettei usko ole tietoa, ei ainakaan silloin, jos nuo Jeesus ja Jumala siihen uskoon liittyvät. Muunlainen usko ja kokemukset aistien ulkopuolelta sen sijaan hyvinkin ovat tietoa. Toisaalta alkaa tuntua, etten mitään tiedäkään.

Minusta tuntuu, että tuo pelastuminen sittenkin vaatii sen tajuamisen, että oikeasti toimii oikein. Että tajuaa sen, ettei ole oikein kohdella muita huonosti. Jälleensyntyminen on ihan järkeenkäyvää. Sitä niittää, mitä kylvää. Jumalan yhteyteen pääseminen - se taivaaseen pääseminen - on järkeenkäyvää siinä vaiheessa, kun on kompuroimisensa kompuroinut ja tajunnut, että näitä omia typeriä tekojaan palaa tänne korjaamaan niin aina uudelleen, ellei ymmärrä ottaa sitä tarjottua vapahdusta vastaan. 

Ongelmallista kuitenkin on se, etten minä pysty kohtelemaan muita niin hyvin kuin haluaisin itseäni kohdeltavan. Aina en edes halua olla siinä suhteessa hyvä ihminen. Käsitykseni oikeudenmukaisuudesta valitettavasti näyttää pitävän sisällään myös tuon aiemmin mainitsemani "se on sille ihan oikein" -tyyppisen ajatuksen. Jonkinlainen kostonhenkihän tuossa elää ja voi hyvin.  Lähimmäisenrakkaudestahan se Jeesus on opettanut, mutta lieneekö opetus uponnut meihin?  Että pitäisi vielä lähimmäistäkin rakastaa saman verran kuin itseään.  Pikemminkin se itserakkausosuus  toteutuu. Minä pääsen taivaaseen, koska Jeesus on syntini - sekä menneet että tulevat - jo sovittanut.  Mitäpä tässä siis muita ajattelemaan sen kummemmin. Tai miksipä huolehtisin mistään tulevasta, hoitakoon tulevat sukupolvet itse ongelmansa. Minä heittäydyn armon veren alle. 

Meneekö se niin? Voi siis hyvinkin olla, että sakkokierrokselle tästä joudutaan, armoa tarjoava Jeesus joutuu huokaisemaan.

Onko silläkään sitten väliä, olenko omana erillisenä sieuluna Jumalan yhteydessä vai sulaudunko jumaluuteen siellä jossain? Sitten, kun minut on viimein vapahdettu. Toki toivon sen tapahtuvan heti tämän ainoan muistamani elämän jälkeen, koska muuten minua on huijattu.

Miten määritellään "isä"?

Onnekseni en seurannut tämän päivän lähetekeskustelua (tasa-arvoinen avioliittolaki) sen tarkemmin kuin #tahdon2013 -twiittien avulla. Paha ja ahdistava olo tuli jo tuotakin kautta. Pari sanaa aiheesta kotonakin vaihdettiin ja kuulin itseni sanovan, että hyvähän se olisi, jos lapsella olisi sekä isän että äidin malli.

Nyt sitten pohdin, mitä tuo "isä" mahtaa tarkoittaa. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, mieheksi JA naiseksi, eikä Kristuksessa ole miestä eikä naista."Minä ja Isä olemme yhtä", sanoi tuo sama Kristus itse. Isästään paljon muutenkin puhui, siitä taivaallisesta. Siitä, joka siis katsoi meidät kaikki, sukupuolesta riippumatta, omaksi kuvakseen.

Entäpä, jos tuo isyys ylipäätään ei riipukaan siitä, onko jollain munat vai ei? Entä jos onkin kysymys siitä, onko jollain munaa vai ei? Oikeasti - munia tärkeämpää lienee se, että osaa ja uskaltaa kantaa vastuun. On jollain tavalla vahvempi. Tiukan paikan tullen osaa ottaa sen perheen pään roolin. En jaksa nyt pohtia, mitä muuta, tämä ajatus yllätti omankin pään. Mutta sellaisen mallin jokainen lapsi kaiketi tarvitsee. Kuin myös sen äidin. Liittyykö siihen rooliin sitten enemmän jotain hoivaamista ja huolehtimista? Sovittelua?

Ovatko nuo isän ja äidin roolit edes millään tavalla omia roolejaan - tokkopa ainakaan toisiaan poissulkevia? Joku on enemmän jotain ja joku toinen vähemmän jotain muuta. Silti kai perheessä jollain tavalla määrittyy se, kuka on isä ja kuka äiti. Yksi hoitaa molemmat roolit vaivattomasti itse, toinen kamppailee tuntien itsensä yksinhuoltajana riittämättömäksi. Jossain perheessä huudetaan sen vastuunkantajan tai huolehtijan perään, munilla tai ilman.

Jatkan miettimistä.

Uskontoa vai ei?

Oikeasti  - kummalleko se lapsen uskontokasvatus kuuluu, kodille vai koululle? Eivät nykynuoret enemmistönä ole uskonnosta kiinnostuneita eivätkä sen "oman" uskontonsa sisällöistä juurikaan kärryillä. Harvassa kodissa nykyisin sen kummemmin opetetaan niitä asioita, mihin siinä "omassa" kirkkokunnassa uskotaan, vaikka kirkkoon kuulutaankin. Koulussa nämä oppilaat sitten ovat uskonnontunnilla vain siksi, että ovat huoltajansa kautta kirkon jäseniä, eivät siksi, että se uskonto millään tavalla ennen rippikoulua heidän elämäänsä kuuluisi. Rippikouluunkin moni sanoo menevänsä vain siksi, että saa sitten rahaa rippilahjaksi. Uho on toisinaan suuri ennen rippikoulua tyyliin "taatusti eroan kirkosta kunhan ikä riittää". Kun se ikä sitten oikeasti riittää, ei asia ole enää henkilökohtaisesti pinnalla monellakaan, elleivät innostu kirkollisveroa miettimään. Perinne jatkuu: kodit eivät panosta opillisen sisällön välittämiseen, pikemminkin päinvastoin, ja se opin perusteiden välittäminen jää koulun vastuulle. Monet oppilaat ovat oppineet kotoaan lähinnä asenteen, joka kuvastaa sitä, että ei meillä niistä jumalajutuista oikein piitata. Opeta näille sitten muka jotain "omaa uskontoa". Ikuista tappelua siitä, miksi uskonnontunneilla pitää olla, eikä siinä ilmapiirissä saa aikaan mitään järkevää keskustelua mistään, mikä liippaa läheltäkään mitään uskontoa. Vieraisiinkin uskontoihin tutustuminen on usein hankalaa, koska nuo keskenkasvuiset eivät sen vertaa ole korviaan auki pitäneet, että tajuaisivat vihaamansa jeesustelun olevan melko kaukana vaikkapa hindulaisuudesta tai Kiinan filosofioista.

Eikö tuon ns. oman uskonnon opettaminen voisi olla kokonaan uskonnollisten yhteisöjen vastuulla ja koulumaailmasta erillään? Jos kotia ei asia kiinnosta, jääköön tuohon hengelliseen käsiteistöön tutustuminen sitten sikseen. Koulun oppiaineena voisi aivan hyvin olla jotain tyystin muulla nimellä kulkevaa, missä esiteltäisiin toki maailman erilaisia suuria uskontoja ja oman kotiseudun erilaisia uskonnolllisisa yhteisöjä, mutta myös muita aatteita ja arvomaailmoja. Silloin koko oppilasporukka voisi olla samalla tunnilla.

Ei minulla mitään sitä vastaan ole, että kristinuskon perusasioita ja Raamatun sisältöjä opetetaan. Toisaalta ihan hienoa, jos edes joku kiinnostuu asiasta koulun uskonnontuntien kautta, vaikkei niiden tarkoitus olekaan uskoa opettaa. Harmittaa vain se, että oppitunnit ovat niin usein jonkinlaista henkien taistoa, koska porukka on ihan pihalla. Uskontojen peruskäsitteistö on vierasta normiteinille, kodeissa ei selvitä ovilla käyvistä Jehovan todistajista eikä naapuriin muuttavavita muslimeista, koska ei tiedetä edes sitä, miten siinä "omassa" seurakunnassa asioista ajatellaan. Varmuuden vuoksi sitten ollaan kaikkea vastaan usein sillä perusteella, että uskonto on yksityisasia. Lieneekö taustalla kasvojen menettämisen pelko - noloahan se on julkisesti tunnustaa, ettei tiedä, mihin siinä järjestössä uskotaan, minkä jäsen itse on.

Toisaalta - jos vielä vaikkapa 15 vuotta koulun systeemi säilyisi ennallaan, ehtisin ehkä eläkkeelle ennen suuria muutoksia. Jos tätä tappelua nyt sitten niin kauan jaksaa.

Jeesus vai joulupukki?

On se kumma, että joulujuhlat aiheuttavat ihmisille niin suuria pulmia. Voiko laulaa enkelitaivaata tai saako olla seimi. Voi hyvän tähden, miksei saisi? Ihan samalla tavalla, kuin voi olla tonttuhyppelyä tai tanssivia lumiukkoja. Antaa mennä vain, eihän kukaan pakota mihinkään edellä mainittuun uskomaan pätkääkään.

Jotenkin tuntuu, että eniten tätä jouluhössäkkää vastustavat ne tärkeilijät, jotka kuvittelevat olevan jotenkin hienoa vastustaa vähän kaikkea sellaista, mitä eivät ole itse keksineet. Ei siinä oikeasti ole kysymys mistään omantunnonasiasta, ei siitä, että jotenkin loukattaisiin uskomattomien arvoja. Kunhan älisevät. Kovin siinä puolustavat ei-kristittyjen oikeuksia sen sijaan, että oikeasti kannattaisivat suvaitsevaisuutta. Miksei sinne seimien ja pukkien sekaan voisi pikemmin tuoda ihan mitä tahansa muutakin, mitä halutaan esittää. Mielestäni mahtuisi mukaan vallan mainiosti vaikkapa Muhammed-näytelmä, mutta enpä tiedä olisiko se muuten viisasta. En oikeasti tiedä varmaksi, mutta epäilen, että se ei olisi sopivaa.

Se nyt vain on niin, että lukukausi päättyy jouluun ja joululla on oma sisältönsä, halusivatpa ihmiset sitä tai ei. Jos ei saa olla jeesuksia, millä perusteella saa olla pakanallisia tonttuja ja pukkejakaan, lentävistä, puhuvista poroista puhumattakaan? Uskomusperinnettähän niidenkin esittelemisellä pidetään yllä, mutta harva kokee sitä tyrkyttämisenä. Pitäisiköhän ruveta vaatimaan pukitonta joulujuhlaa ja loukkaantua taruolentojen tyrkyttämisestä?

Siis oikeasti, hiukan suhteellisuudentajua kehiin, pyydän.

Kristittyjä vai muslimeja?

Ei kertakaikkiaan. Kauhea haloo nyt sitten siitä, että tuo samainen Räsänen oli mennyt lausumaan, että helpompi olisi kristittyjen maahanmuuttajien tänne sopeutua kuin muslimikollegojensa! Siis mikä tässä mättää - eikös asia oikeasti ole näin??? Jos ajatellaan tilannetta, että meillä on rinta rinnan kaksi ihmistä, toinen kristitty ja toinen muslimi, ja vain toiselle suodaan mahdollisuus tänne ihanaan Suomeen tulla - kummalle se oikeus pitäisi suoda ja millä perusteella? Ja kummalleko tämä Suomemme sitten ihanaisempana näyttäytyy ja kumpiko sopeutuu todennäköisesti (siis en sano varmasti) helpommin?

Se, että Räsänen meni ääneen sanomaan, että mieluummin kristittyjä tänne, kiitos, olikin sitten väärin. Siitäkin huolimatta, että onhan se nyt oikeasti totta, että on taatusti ihmiselle helpompaa, jos edes jotain tuttua löytyy! Niin meille vastaanottaville kuin erityisesti sille, joka joutuu johonkin ihan uuteen tulemaan. Tässä on vähän sama tilanne kuin siinä, jos työpaikkaan hakee kaksi pätevyydeltään, kokemukseltaan ja sopivuudeltaan samanlaista ihmistä, erona vain sukupuoli. Kummanko 'saa' silloin valita? Eikö käy niin, että jos valitset miehen, sinua syytetään sukupuolisyrjinnästä? Jos näistä kahdesta maahanmuuttajasta, jotka molemmat tarvitsevat paikan jatkaa elämäänsä, valitaan se kristitty, olemme jonkin sortin rasisteja siitäkin huolimatta, että tällä keinolla todennäköisesti ainakin luomme edes mahdollisuuden sille, että tämä vieraaseen kulttuuriin tuleva löytää edes jotain itselleen tuttua ja ehkä pääsee piirun verran helpommalla omassa elämässään.

Sitäpaitsi: jos vaikkapa joku vihreitten tai kenenkä tahansa kansanedustajista tai vaikka itse puoluejohtaja olisi jollain tavalla tämän saman asian suoltanut suustaan ilmoille, olisiko se silloinkin tuomittu pöyristyttävänä? Vai olisiko silloin nähty se inhimillinen ja ihmistä muuttuvissa olosuhteissa ymmärtämään pyrkivä yksilö? Jotenkin luulen, että sillä on tässä nyt väliä, kuka asiasta puhuu.

Jos itse joutuisin lähtemään täältä pakon edessä jonnekin pysyvästi, toki toivoisin, että ympärillä olisi ihmisiä, joilta vaikeassa paikassa saisi ymmärrystä. Helpommin sopeutuisin (näin luulen) kulttuuriin, jossa on kristillinen perinne. Islamilaisessa yhteisössä voisi olla varmasti mielenkiintoista elää jonkin aikaa - mutta entä jos en tietäisi, kauanko vai loppuuko se lainkaan?

Homoilta sielussani...

Menin sitten katsomaan Areenalta sen surullisenkuuluisan ‘Homoillan. Miksi? Uteliaisuuttani kai - halusin tietää, mistä ja miksi nyt meuhkataan. Enpä tuon kysymyksen suhteen viisastunut. Eräs ‘miksi' -kysymys lisää kyllä mieleen nousi, sivuseikka: Lähinnä ihmettelen, miten tämä homma on kulminoitunut Päivi Räsäseen, hänhän ei järin paljon äänessä kuitenkaan ollut. Muuthan ne siinä puhuivat. Ja hyvin puhuivatkin, puolin sun toisin, tosin mahtui joukkoon pari putkinäköistä asiaansa perehtymätöntäkin. Nimiä nyt sen kummemmin mainitsematta.

Mutta asiaan, jos löydän tien, mitä pitkin sinne pääsen. Kirjoitan tämän siksi, että asia vaivaa. On vaivannut jo muutaman päivän ja ajatuksiani tekstiksi suolsin siitäkin huolimatta, etten oikein tiennyt, miksi ja kelle. Ehkäpä en kellekään, mutta onpahan tännekin nyt sitten teksti. Tavallaan näiden tällaisten ajatussessioiden vuoksi tämän bloginkin pystyyn laitoin, etten taas kerran noin vain bittiavaruuteen tulisi kaikkea heittämään.

Homot loikkivat korvieni välissä. En ota kantaa siihen, pitäisikö kirkon vihkiä avioliittoon samaa sukupuolta olevia pareja. Se on kirkon asia, enkä minä ole kirkon jäsen, en ole ollut kymmeneen vuoteen. Yksi syy taannoiseen erooni eli se, mikä lopulta oli liikaa minulle, oli se, että silloisen seurakuntani kirkkoherra lehden palstalla tosissaan pohdiskeli, pitäisikö kirkon uskaltaa sanoa synti synniksi. Homoillan perusteella tuota samaa kysymystä siellä pohtivat edelleen, joten en siitäkään syystä pidä tarpeellisena liittyä takaisin kirkkoon. Ratkaiskoot siellä keskenään, miten toimivat. Ja jakautukoot vaikka kahtia, jotta kaikki saisivat olla jäseninä uskonsa mukaisessa kirkossa. Onhan meillä jo muutenkin lukuisa määrä oikeassa olevia ‘keskinäisestä rakkaudestaan' tunnettuja erimielisiä kristillisiä kirkkokuntia. ‘Että te yhtä olisitte'.

Tähän väliin irrallisia raamatunkohtia ja sellaisten osia mielen sopukoista, sekamelskan aiheuttajia, ei välttämättä sanasta sanaan edes oikein. Ja kyllä, irrallisia, niitähän kaikki käyttävät, nekin, jotka syyttävät toisia juuri näiden irralleen otettujen käyttämisestä. Onko yksikään näistä jakeista vähempiarvoinen kuin joku toinen?

Kristuksessa ei ole miestä eikä naista. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, mieheksi ja naiseksi Hän loi heidät. Mies erotkoon isästään ja äidistään ja liittyköön vaimoonsa. Lisääntykää, ja täyttäkää maa. Rakastakaa toinen toistanne. Minkä tahtoisit ihmisten tekevän teille, tehkää te myös samoin heille. Joka syntinsä tunnustaa ja hylkää, saa armon. Pistin lihassani. Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne. Tulkaa minun tyköni te työtätekevät ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Osoittavat hyväksymistä niille, jotka niitä tekevät. ...miehimykset....Jumalalle kauhistus. Ovat syntymästään saakka avioliittoon kelpaamattomia. Älä ole liian kerkeä panemaan käsiäsi kenenkään päälle, äläkä antaudu muiden synteihin. Joka on ollut kaikessa kiusattu kuten mekin, kuitenkin ilman syntiä. Älkää eksykö, Jumala ei salli itseänsä pilkata. Kantakaa toistenne kuormia. Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi kaikesta sydämestäsi....ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Älä makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan. Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Mutta joka epäröi ja kuitenkin... on tuomittu, sillä kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä. Älkää tuomitko, ettei teitäkin tuomittaisi. Parempi naida kuin palaa. Vältä kinastelua...korvasyyhy...

Ei tässä ole kysymys siitä, hyväksynkö homot vai en. Eikä siitäkään, onko homous syntiä. Tässä on kysymys minun jumalasuhteestani. Tai sen rippeistä. Mitä ihmettä minun (ei kirkon, ei yhteiskunnan) pitäisi tehdä, mitä mieltä olla?

Teenkö minä syntiä, kun osoitan hyväksymiseni sille, että määritelmä ‘'rekisteröity parisuhde' pitäisi poistaa ja kaikki sitoutumiset kulkisivat otsikon '‘avioliitto' alla? Tuskinpa teen. Toisaalta vielä parempi ratkaisu olisi se, että kaikki liitot olisivat 'rekisteröityjä parisuhteita' ja ne, jotka haluavat liitolleen siunauksen, hakisivat sen sellaisesta seurakunnasta, missä ajatukset käyvät yksiin omien ajatusten kanssa. Siunatut liitot olisivat sitten niitä 'avioliittoja'. Onhan se nyt aivan älytöntä, että johonkin viralliseen lomakkeeseen vastatessaan joutuu nykytilanteessa samalla kertomaan jotain siitä, millaisesta seksistä pitää. 'Rekisteröity parisuhde' paljastaa heti, että homoja ollaan. Kuka heteroista tykkäisi kertoa vaikkapa verottajalle omista mieltymyksistään (ymmärrän, että ei homoudessa sinänsä mieltymyksistä ole kyse)  - ‘rasti ruutuun: 'mikä seuraavista asioista kiihottaa teitä...?' Ei seksuaalinen suuntautuminen kuulu muille, ellei siitä itse halua kertoa. Yksi tulee onnelliseksi yhdellä tavalla, toinen toisella.

Mutta siis tuosta avioliitosta itsestään. Avioliittokin on käytännössä vain omanlaisensa taloudellinen sopimus, ei mielestäni sinänsä mikään Jumalan asettama instituutio. Juridinen juttu. Eikö se ole täysin kahden ihmisen välinen asia, kuinka haluavat omaisuutensa jakaa ja kenen kanssa tässä yhteiskunnassa virallisesti elellä? Jumala teki kyllä selväksi sen, että kun mies ja nainen (!) yhteen menevät, he ovat sitten yhtä. Sen Jumala siunaa, eikä ihmisen sitä pitäisi lähteä rikkomaan (siitä saisikin aikaan aivan omat keskustelut vaikkapa aiheista ‘'esiaviollinen seksi' tai ‘'avioerot ja uudelleen naiminen'). Onko meillä oikeus odottaa, että Jumalan on siunattava kaikki, mikä meidän mielestämme inhimillisesti katsoen on oikein, vai onko meidän vain hyväksyttävä se, että elämän taakat ovat useinkin raskaita? Taakkojen kantamiseen pitäisi sitä apua lähimmäisiltä tulla, mutta onko tarkoitus, että niistä taakoista eroon päästään ihmisten voimin? En tiedä. Raskautetut on käsketty Jeesuksen luo lepoa saamaan. Niinpä. Itse kullakin on ristinsä kannettavana ja itkunsa itkettävänään. Montako synnitöntä meissä mahtaakaan olla?

Teenkö syntiä, kun uskon, ettei ns. sateenkaariperheessä eläminen ole lapselle yhtään sen huonompi vaihtoehto kuin heteroperheessäkään eläminen? Tuskinpa teen. Eihän heteroperheenkään lasten tulisi altistua vanhempiensa seksiasioille ja jos rehellisiä ollaan, juuri sitähän moni tässä homojen lapsiasiassa pelkää - ‘homot ovat kuitenkin riettaita, lapset joutuvat sellaisessa perheessä 'kaikenlaista luonnotonta näkemään!' Jos niin kävisi, lastensuojeluasiasta silloin on kyse riippumatta siitä, eletäänkö homo- vai heterovanhempien hoivassa. Jos lapsen toinen vaihtoehto on elää ilman perhettä tai muuten turvattomissa oloissa, on herttaisen yhdentekevää, millainen on sen ihmisen seksuaalinen suuntautuneisuus, joka tälle lapselle pystyy turvallisen, pysyvän perheen tarjoamaan.

Entäpä teenkö syntiä, jos tuon julki uskovani, että homosuhteessa eläminen on Jumalan tahdon vastainen asia - enhän kuitenkaan usko, että itse haluaisin minulle noin sanottavan, jos osani olisi toinen? Tuomitsenko tuossa siis vai en? En minä usko, että esim. yhden illan suhteet tai avioerotkaan Jumalan mieleen ovat, enkä kuitenkaan näin sanoessani katso '‘tuomitsevani' sen enempää itseäni kuin muitakaan. Ja silti, jos jostakin Jumalan tahdon vastaisesta minulle sanotaan, eikö se avainasia ole silloin se, mitä '‘korvasyyhyni' unohtaen Raamatusta löydän ja jos virhe on minun, suostun katumaan? Jos joku toinen, Raamattunsa nojaten hänkin, ymmärtää asian eri tavalla, onko hänellä oikeus vaatia minua hyväksymään hänen näkemyksensä? Minäkö tuomitsen, jos ymmärrän ja uskon eri tavalla?

Ja teenkö syntiä, kun odottaessani yhteiskunnan hyväksyvän meidät kaikenlaiset ihmiset maallisen lain edessä samanarvoisiksi, jossain syvällä sieluni sopukoissa kuitenkin pelkään tekeväni tässäkin Jumalan tahdon vastaisesti , kun osoitan homoliitoille jonkinlaista hyväksyntää ja samalla epäröin - enhän siis ilmeisesti kuitenkaan oikeasti USKO mielipiteeni olevan yksiselitteisesti oikea, ainoastaan toivon, ja syntiähän se sellainen on.

Saman pallon päällä eletään, saman Luojan luomina. Kaikille tilaa riittää. Olipa minun syntini mikä hyvänsä - olen monesti jostain katkera, kuvittelen varmaankin itsestäni liikoja, olen jättänyt oman seurakuntani kokoontumiset melko vähiin, vihastun milloin mistäkin, kaikenlaista sellaista teen, mitä ymmärrykseni mukaan Jumala ei toivo - en silti odota, että näitä asioita siunataan. Niin, on toki kysymys aivan eri asioista. Eikä kuitenkaan ole kysymys muusta, kuin ihmisenä elämisestä ja ikuisesta pyristelystä Jumalan tahtoa vastaan. Onko joku väittänyt, että elämä on helppoa?

'Raamatulla nyt voi perustella ihan mitä vain'. Niin näköjään voi. Voi perustella homoliittojen hyväksymisen ja niiden kieltämisen. Jotenkin vain tuntuu, että tuota lausahdusta käytetään lähinnä vähättelemään niiden näkemyksiä, jotka ei pysty homoliittojen siunaamista hyväksymään. Jos et suvaitse, sinua ei suvaita, mutta vain sinä olet suvaitsematon. Tulkinnastahan tietysti kaikessa on kyse, mutta millä määritellään se, kenen tulkinta on '‘oikea'? Ei millään, se on sitten omantunnonkysymys. Jos uskon Jumalan tarkoittaneen tätä ja kuitenkin teen noin, minähän siitä rapaa naamalleni saan. Vaikka kuinka olisin epätietoinen, häilyisin ajatuksineni puoleen ja toiseen, eikö minun silti tulisi valita ennemmin se, minkä uskon Jumalan perimmäiseksi ideaksi, eikä sitä, mikä on terveen järjen mukaan ihmisystävällisintä? En väitä, että osaan asioita tällä perusteella valita varsinkaan silloin, kun Jumalan tahto on toinen kuin omani. En tiedä ja sehän tässä niin surullista onkin. Tutkimattomat näyttävät olevan Herran tiet ja sellaisina kai pysyvätkin.

Entäpä Jeesus ja Paavali, toinen kaikessa kiusattu synnitön ja toisella pistin lihassa? Homoja vai heteroita? Jompia kumpia kai, mitä väliä. Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!