Sakkokierroksia vai suora lento?

Miten tästä ajatusten selkeästä sekamelskasta voi mitään tekstiksi saakka muotoilla? Pitkään olen aihetta pureskellut, välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta nyt nämä jutut nousivat työkavereiden kanssa keskusteluun ja päätin takoa jotain tekstiksi tuoreeltaan. Viimeisenä kimmokkeena kirjoittamiseen olivat Rajatieto-TV:n pari ohjelmanpätkää, jotka tuli katsottua, että tietäisi, mistä työkaveri puhuu. Ensimmäinen oli tämä ja toinen tämä. Varsinkin jälkimmäisen viimeiset vajaat 9 minuuttia puhuttelivat.

Jollain tasolla itselle on sangen selvää se, mitä elämästä, kuolemasta, Jumalasta, jumaluudesta, ikuisesta elämästä ja jälleensyntymisestä ajattelee. Kaikki yritykset muotoilla se ymmärrettäväksi ja hyväksyttäväksi paketiksi ovat jo alkumetreillä tuhoon tuomittuja. He, jotka uskovat jälleensyntymiseen, henkimaailmaan, ruumiista irtautumiseen tms. kavahtavat heti, kun tuohon listaan lisää Jumalan tai varsinkaan mainitsee Jeesuksen, ja puolestaan he, jotka ovat vilpittömässä kristillisessä taivasuskossa, suorastaan kauhistuvat, jos mainitsee hyväksyvänsä myös nuo edellä lueteltujen ilmiöiden mahdollisuuden. Siitäkin huolimatta, että se "eräskin mies" Korinttilaiskirjeessä poikkesi peräti kolmannessa taivaassa, eikä edes tiennyt, oliko ruumiissaan vai ei. Ihan Paavaliksi viisaat tuota matkailijaa veikkaavat.

Henkimaailmahommien suhteen ajatukseni lienevät vieläkin keskeneräisempiä kuin tämän muun sälän suhteen. Onhan niitä henkiä - miksei olisi? Jotkut kertovat saavansa viestejä vainajilta, toisilla on henkioppaita, joillakin enkelit johdattavat täällä elämän mutkissa ja vähän muuallakin. Miksipä ei, mutta toisaalta...niiden vainajahenkien kanssa seurusteleminen jo ajatuksenakin saa minut varuilleni. Siitä aika selvästi Raamatussa varoitellaan. Saulille siellä vanhemmassa kirjan osassa kävi köpelösti moisen harrastuksen vuoksi, eikä se rikas mies uudemmalla puolella saanut kuolleista ketään elävien joukkoon varoittelemaan, vaikka näkikin porukkaa. Enkelit puolestaan lienevät niitä Jumalan sanansaattajia. Siinä hommassa ehkä opastelevatkin meitä poloisia. En tiedä, ei ole suurempaa kokemusta tästä.

Minun mielessäni tähän kaikkeen tulee järkeä vain yhdistelmällä tuosta kaikesta. Minun mielessäni se ainoa toimiva lopputulos saavutetaan vasta sitten kun tajutaan, että siitä karman lain kiertokulusta vapautuu vasta sitten, kun tajuaa, ettei siitä omin voimin vapaudu. Noinkohan maailmanhistoriassa on ollut sellaista sakkia, joka on osannut sen karmansa itse puhdistaa ja päässyt sulautumaan brahmaniin tai muuten saamaan pääsylipun vapauteen? Jos itse olisin tämän "elä ja palaa kotiin" -ruletin keksinyt, olisin minäkin saattanut kyllästyä ihmisten jatkuvaan jälleensyntymiseen ja kehitellyt jonkun idioottivarmemman systeemin, millä saisi sielut takaisin luokseen. Vai astraaliruumiitako ne ovat? Kaipa sillä Jumalallakin hivenen yksinäistä siellä ikuisuudessa on? 

Vaikka tiedä häntä tuosta idioottivaarmuudestakaan. Minua kiusaa se opetus, että kaikki vaan sinne Jeesuksen veren alle ja kaikki on anteeksi annettu. Mihin ihmeeseen unohtuu se, että Jeesuskin neuvoi tunnustamaan syntinsä ja hylkäämään ne? Tai se, että hän kehotti kohtelemaan muita siten kuin haluaisi itseään kohdeltavan? Samaa ovat tolkuttaneet kaikki suuret ajattelijat aikojen alusta. Ja silti ihminen on itsekäs paskiainen. Jopa uskovaisiksi itseään tituleeraavat ihmiset kuvittelevat voivansa toimia ja ajatella oman mielensä mukaan, koska Jeesus kuitenkin pelastaa ja toimii armoautomaattina. Niinhän minäkin ilmeisesti kuvittelen ainakin päätellen siitä, että usein toimin vastoin parempaa tietoani. Vaikeinta on se unohtaminen ja anteeksiantaminen. Vihamiehen rakastaminen. Ei siitä saa kiksejä, kaunan kantamisesta ja vahingonilosta sen sijaan saa. Juuri siitä "siitäs sai ja ähäskutti" -ajattelusta. On tavattoman vaikea hyväksyä sitä, että joku nilkki olisi sinne taivaaseen whatever pääsemässä samoin perustein kuin minä. Sen veren vuoksi, kun ei muuten ikinä tätä ramppaamista saatais loppumaan.

Moni väittää, ettei usko ole tietoa, ei ainakaan silloin, jos nuo Jeesus ja Jumala siihen uskoon liittyvät. Muunlainen usko ja kokemukset aistien ulkopuolelta sen sijaan hyvinkin ovat tietoa. Toisaalta alkaa tuntua, etten mitään tiedäkään.

Minusta tuntuu, että tuo pelastuminen sittenkin vaatii sen tajuamisen, että oikeasti toimii oikein. Että tajuaa sen, ettei ole oikein kohdella muita huonosti. Jälleensyntyminen on ihan järkeenkäyvää. Sitä niittää, mitä kylvää. Jumalan yhteyteen pääseminen - se taivaaseen pääseminen - on järkeenkäyvää siinä vaiheessa, kun on kompuroimisensa kompuroinut ja tajunnut, että näitä omia typeriä tekojaan palaa tänne korjaamaan niin aina uudelleen, ellei ymmärrä ottaa sitä tarjottua vapahdusta vastaan. 

Ongelmallista kuitenkin on se, etten minä pysty kohtelemaan muita niin hyvin kuin haluaisin itseäni kohdeltavan. Aina en edes halua olla siinä suhteessa hyvä ihminen. Käsitykseni oikeudenmukaisuudesta valitettavasti näyttää pitävän sisällään myös tuon aiemmin mainitsemani "se on sille ihan oikein" -tyyppisen ajatuksen. Jonkinlainen kostonhenkihän tuossa elää ja voi hyvin.  Lähimmäisenrakkaudestahan se Jeesus on opettanut, mutta lieneekö opetus uponnut meihin?  Että pitäisi vielä lähimmäistäkin rakastaa saman verran kuin itseään.  Pikemminkin se itserakkausosuus  toteutuu. Minä pääsen taivaaseen, koska Jeesus on syntini - sekä menneet että tulevat - jo sovittanut.  Mitäpä tässä siis muita ajattelemaan sen kummemmin. Tai miksipä huolehtisin mistään tulevasta, hoitakoon tulevat sukupolvet itse ongelmansa. Minä heittäydyn armon veren alle. 

Meneekö se niin? Voi siis hyvinkin olla, että sakkokierrokselle tästä joudutaan, armoa tarjoava Jeesus joutuu huokaisemaan.

Onko silläkään sitten väliä, olenko omana erillisenä sieuluna Jumalan yhteydessä vai sulaudunko jumaluuteen siellä jossain? Sitten, kun minut on viimein vapahdettu. Toki toivon sen tapahtuvan heti tämän ainoan muistamani elämän jälkeen, koska muuten minua on huijattu.