Kiitä heteroa!

Tällaista piirrosta jakavat nyt monessa paikassa. 

Niin, useimmiten varmaankin on kysymys nimenomaan siitä, että kaksi heteroa ovat sen lapsen tehneet. Tarkemmin ajateltuna voisi toisaalta väittää, että jokaisen pitäisi siitä olemassaolostaan kiittää suvullista lisääntyjää. Se lisääntyminen ei vaadi sen kummempaa tykästymistä siihen lisääntymispartneriin, vaikka moinen toki toivottavaa sen jälkeläisen kannalta olisikin. Toivottavaa myös lisääntyjien kannalta, mikäli aikovat saman katon alla parisuhteessa elellä. Normaalisti näin onkin. Tai pitäisikö sanoa, että tavallisesti. "Normaali" tuppaa ihmisten mielissä tarkoittamaan sitä, että on jollain tavalla huono asia, jos ei ole normaali. 

Se nyt vain on niin, että eivät kaikki lapsia tehneet ihmiset tai siinä perinteisessä, joidenkin mielestä ainoassa "aidossa avioliitossa" olevat ole heteroita. Joukkoon mahtuu heitäkin, jotka tuntevat vetovoimaa omankin sukupuolensa edustajiin. Ja heitä, jotka ovat astuneet avioon vain siksi, että ovat halunneet perustaa perheen. Voi se vauvakuume käsittääkseni olla epäheterollakin. Paljon on heitäkin, jotka eivät ihmisten vuoksi ole uskaltaneet olla sitä mitä ovat. On varmasti monessa suhteessa yksinkertaisempaa olla massan mukana, heterona heteroitten joukossa, vaikka tietää olevansa jotain muuta. Jos tämä maailma olisi toisenlainen, ei kenenkään tarvitsisi kuitenkaan yksinkertaisen elämän toivossa itseään piilotella. Jokainen saisi olla se, mikä on. Normaali.

Että sikäli voisi näinkin sanoa:

Voihan Joonatan!

Sateenkaari on kaunis, sen värit ovat ihmeelliset. Onnekseni en ole vielä huomannut riitautuvani itseni kanssa siitä, onko sillä Jumalan alunperin asettamalla sateenkaarella jotain tekemistä tämän ihmisiä pöyristyttävän sateenkaaren kanssa. Sitä odotellessa, en enää hämmästy ehkä mistään.

En ole raamatuntuntija, en varsinkaan tieteen syövereihin uponnut eksegeetikko. Kaikenlaisia netin tarjoamina selityksiä Daavidin ja Joonatanin suhteesta olen kyllä lueskellut. En ole myöskään Hengen voimalla kulkija, Jumalan äänen kuulija, en ainakaan moista itsestäni tunnista. Se on valitettavaa, vaikka toisaalta helpottavaa. Ehkä olen jotain tältä väliltä, mene ja tiedä, tai sitten olen jossain hukkapellolla kulkija ja helvetin partaalla heiluja. Kaipa sekin päivä tulee, kun joku puhdassieluinen Jumalan tahdon tuntija minutkin tuomitsee.

Sille en vain mitään voi, enkä oikeastaan haluakaan voida, että jotkut asiat pientä mieltä välillä askarruttavat. Tällä kertaa tämä Pride-viikko, sen synnyttämät kannanotot ja ihmisten suivaantumiset vaikkapa sateenkaarimaalausten vuoksi ovat erikoisia. Vaikka edellisessä tekstissäni tavallaan rauhan jo löysinkin, vaivaa tänään Joonatan mieltäni.

Kuinka pitäisi ymmärtää Daavidin lausahdus Joonatanin kuoleman jälkeen: 

”Minä suren sinua, veljeni Joonatan; sinä olit minulle ylen rakas. Rakkautesi oli minulle ihmeellisempi kuin naisen rakkaus.” 

(2. Sam. 1:26). 

Onko jotain merkitystä sillä, että Daavid vertaa tuota rakkautta juuri naisen rakkauteen? Vertaaminen oman veriveljen rakkauteen tai isän/äidin rakkauteen olisi myös varmasti toiminut. Tai miksi hän ei puhunut sisaren rakkaudesta? Jos ei ole kysymys sukulaisnaisesta, miehen ja naisen välinen rakkaus useimmiten luullakseni on juuri sellaista rakkautta, jossa myös seksuaalisuus näyttelee suurta osaa. Miksi Joonatanin rakkaus oli ihmeellisempää kuin se rakkaus, mitä Daavid oli naisten kanssa kokenut?

Miksikö kysyn? Siksi, että etenkin nyt Pride-viikon aikana on uutisten kommenttikentissä ja somen syövereissä on vähän väliä tavattoman pöyristyneitä mielipiteitä, osa niistä kristityiksi tunnustautuvien kynästä kirvonneita. Perusteluina: ”Koska Raamattu kieltää homoseksuaalisuuden.” Niinkö? Kuten aiemmin kesällä jo kirjoitinkin, minä en enää usko noin. Tätä Joonatan-kuviota pitää haudutella enemmän.

”Monet sitä tutkivat, ja ymmärrys lisääntyy” (Dan. 12:4), mutta toisaalta ”eivät kärsi tervettä oppia...kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin.” (1. Tim. 4:3-4)

Otapa tästä nyt sitten selvä.

Sateenkaari

Oppilas levitti tekemänsä tarrat eteeni ja pyysi valitsemaan itselleni yhden. Valitsin sateenkaaritarran. Se oli hienosti tehty ja kaunis. Sillä oli myös selkeä sanoma.

Kyllä, tuo valinta oli kannanotto. Se oli samalla myös anteeksipyyntö. Ja laskeutuminen mielenrauhaan – ainakin hetkeksi – ennen seuraavaa myrskyä.

En muista järin suuresti pohtineeni homoseksuaalisuuden ”syntisyyttä” ennen helluntaiuraani. Ehkä sitä rippikoulussa tai seurakuntanuorissa sivuttiin, ehkä ei, en osaa sanoa. Lähinnä aihe oli nuorempana jollain tavalla epämukava, koska se liittyi enemmän mielikuviin seksistä kuin toisen ihmisen rakastamisesta. Tai sitten en vain muista. Itse olin sen verran tyhmä, etten aina edes tajunnut ympäristön vinkkejä omasta käsityksestäni eriävän rakkauden olemassaolosta.

Ne Paavalin sanat näissä meidän aikamme raamatunkäännöksissä kuulostavat siltä, ettei kahta sanaa ole sanottavana siitä, onko homoseksuaalisuus syntiä vai ei. Kiusallisia sanoja, koska vaikea niitä on pois selittää, jos yksittäisiä jakeita tuijottaa. YLE:n surullisen kuuluisasta ”homoillasta” on aikaa kulunut jo yli kymmenen vuotta. Sen jälkeen ensimmäisen kerran purin sanoksi omia mietteitäni aiheesta. Jossain vaiheessa tämän kevään aikana ensimmäisen kerran törmäsin Mikael Agricolan käännökseen 1. korinttilaiskirjeen jakeesta 6:9. Siinä sanotaan: ”Eikö te tiedä, ettei ne väärät pidä Jumalan valtakuntaa perimän? Älkäätte antako teidän vietellä, eikä salavuoteiset eikä epäjumalten palvelijat eikä huorintekijät eikä heikkurit eikä ne, jotka pilttien kanssa makaavat, ...”. Hivenen eri sanoma kuin siinä 1933/1938 käännöksen nimeen vannovien julistuksessa (”miehimykset”) tai 1992 käännöksessä (”miesten kanssa makaavat miehet”). Minun on aina ollut vaikea sovittaa tuota silmilläni näkemääni, selvää ”homo ei pääse taivaaseen” -ajatusta Raamatun ajatukseen lähimmäisen rakastamisesta. Agricola avasi silmäni näkemään, etten näe kaikkea.

Viimeisen vuoden aikana olen oppinut uuden kirjainyhdistelmän: DYOR. Agricola sai minutkin vaihteeksi tekemään ”omaa tutkimusta”. En ole alkukieliin perehtynyt, en ole teologi – ihan pienesti vain yleistä sellaista muinoin pinnalta raapaissut - enkä siis yllä tutkimuksillani yliopistotasolle. En monenkaan mielestä luultavasti täytä edes Jumalan tahdon vilpittömän kyselijän määritelmää, mikäli jossain sellainen on määritelty. Viimeisimpänä tällä tutkijan urallani törmäsin tähän  tekstiin ja sen myötä olen tuon alussa mainitsemani mielenrauhan ainakin hetkellisesti saavuttanut. Eivätpä nämä nykykieletkään hallussani kovin hyvin ole, mutta uskon tästä tekstistä kuitenkin riittävästi tajunneeni. Erityisesti puhutteli vertaus palapeliiin.: ”...when you’re working on a puzzle, you pick up a piece of the puzzle, you look at the box top to see how and where your piece fits into the greater picture, and then you put the piece it in its place” ja ”...looking at any one piece in the perspective of how it fits in with the whole of the Biblical witness. So what does the greater witness of the Bible say?”

Mainitsemani anteeksipyyntö kohdistukoon teille, joita olen mahdollisesti vuosien varrella epämääräisillä ja tahdittomilla mielipiteilläni loukannut, sekä teille, jotka mahdollisesti nyt tämän mietiskelyni johdosta loukkaantuvat. 

Sakkokierroksia vai suora lento?

Miten tästä ajatusten selkeästä sekamelskasta voi mitään tekstiksi saakka muotoilla? Pitkään olen aihetta pureskellut, välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta nyt nämä jutut nousivat työkavereiden kanssa keskusteluun ja päätin takoa jotain tekstiksi tuoreeltaan. Viimeisenä kimmokkeena kirjoittamiseen olivat Rajatieto-TV:n pari ohjelmanpätkää, jotka tuli katsottua, että tietäisi, mistä työkaveri puhuu. Ensimmäinen oli tämä ja toinen tämä. Varsinkin jälkimmäisen viimeiset vajaat 9 minuuttia puhuttelivat.

Jollain tasolla itselle on sangen selvää se, mitä elämästä, kuolemasta, Jumalasta, jumaluudesta, ikuisesta elämästä ja jälleensyntymisestä ajattelee. Kaikki yritykset muotoilla se ymmärrettäväksi ja hyväksyttäväksi paketiksi ovat jo alkumetreillä tuhoon tuomittuja. He, jotka uskovat jälleensyntymiseen, henkimaailmaan, ruumiista irtautumiseen tms. kavahtavat heti, kun tuohon listaan lisää Jumalan tai varsinkaan mainitsee Jeesuksen, ja puolestaan he, jotka ovat vilpittömässä kristillisessä taivasuskossa, suorastaan kauhistuvat, jos mainitsee hyväksyvänsä myös nuo edellä lueteltujen ilmiöiden mahdollisuuden. Siitäkin huolimatta, että se "eräskin mies" Korinttilaiskirjeessä poikkesi peräti kolmannessa taivaassa, eikä edes tiennyt, oliko ruumiissaan vai ei. Ihan Paavaliksi viisaat tuota matkailijaa veikkaavat.

Henkimaailmahommien suhteen ajatukseni lienevät vieläkin keskeneräisempiä kuin tämän muun sälän suhteen. Onhan niitä henkiä - miksei olisi? Jotkut kertovat saavansa viestejä vainajilta, toisilla on henkioppaita, joillakin enkelit johdattavat täällä elämän mutkissa ja vähän muuallakin. Miksipä ei, mutta toisaalta...niiden vainajahenkien kanssa seurusteleminen jo ajatuksenakin saa minut varuilleni. Siitä aika selvästi Raamatussa varoitellaan. Saulille siellä vanhemmassa kirjan osassa kävi köpelösti moisen harrastuksen vuoksi, eikä se rikas mies uudemmalla puolella saanut kuolleista ketään elävien joukkoon varoittelemaan, vaikka näkikin porukkaa. Enkelit puolestaan lienevät niitä Jumalan sanansaattajia. Siinä hommassa ehkä opastelevatkin meitä poloisia. En tiedä, ei ole suurempaa kokemusta tästä.

Minun mielessäni tähän kaikkeen tulee järkeä vain yhdistelmällä tuosta kaikesta. Minun mielessäni se ainoa toimiva lopputulos saavutetaan vasta sitten kun tajutaan, että siitä karman lain kiertokulusta vapautuu vasta sitten, kun tajuaa, ettei siitä omin voimin vapaudu. Noinkohan maailmanhistoriassa on ollut sellaista sakkia, joka on osannut sen karmansa itse puhdistaa ja päässyt sulautumaan brahmaniin tai muuten saamaan pääsylipun vapauteen? Jos itse olisin tämän "elä ja palaa kotiin" -ruletin keksinyt, olisin minäkin saattanut kyllästyä ihmisten jatkuvaan jälleensyntymiseen ja kehitellyt jonkun idioottivarmemman systeemin, millä saisi sielut takaisin luokseen. Vai astraaliruumiitako ne ovat? Kaipa sillä Jumalallakin hivenen yksinäistä siellä ikuisuudessa on? 

Vaikka tiedä häntä tuosta idioottivaarmuudestakaan. Minua kiusaa se opetus, että kaikki vaan sinne Jeesuksen veren alle ja kaikki on anteeksi annettu. Mihin ihmeeseen unohtuu se, että Jeesuskin neuvoi tunnustamaan syntinsä ja hylkäämään ne? Tai se, että hän kehotti kohtelemaan muita siten kuin haluaisi itseään kohdeltavan? Samaa ovat tolkuttaneet kaikki suuret ajattelijat aikojen alusta. Ja silti ihminen on itsekäs paskiainen. Jopa uskovaisiksi itseään tituleeraavat ihmiset kuvittelevat voivansa toimia ja ajatella oman mielensä mukaan, koska Jeesus kuitenkin pelastaa ja toimii armoautomaattina. Niinhän minäkin ilmeisesti kuvittelen ainakin päätellen siitä, että usein toimin vastoin parempaa tietoani. Vaikeinta on se unohtaminen ja anteeksiantaminen. Vihamiehen rakastaminen. Ei siitä saa kiksejä, kaunan kantamisesta ja vahingonilosta sen sijaan saa. Juuri siitä "siitäs sai ja ähäskutti" -ajattelusta. On tavattoman vaikea hyväksyä sitä, että joku nilkki olisi sinne taivaaseen whatever pääsemässä samoin perustein kuin minä. Sen veren vuoksi, kun ei muuten ikinä tätä ramppaamista saatais loppumaan.

Moni väittää, ettei usko ole tietoa, ei ainakaan silloin, jos nuo Jeesus ja Jumala siihen uskoon liittyvät. Muunlainen usko ja kokemukset aistien ulkopuolelta sen sijaan hyvinkin ovat tietoa. Toisaalta alkaa tuntua, etten mitään tiedäkään.

Minusta tuntuu, että tuo pelastuminen sittenkin vaatii sen tajuamisen, että oikeasti toimii oikein. Että tajuaa sen, ettei ole oikein kohdella muita huonosti. Jälleensyntyminen on ihan järkeenkäyvää. Sitä niittää, mitä kylvää. Jumalan yhteyteen pääseminen - se taivaaseen pääseminen - on järkeenkäyvää siinä vaiheessa, kun on kompuroimisensa kompuroinut ja tajunnut, että näitä omia typeriä tekojaan palaa tänne korjaamaan niin aina uudelleen, ellei ymmärrä ottaa sitä tarjottua vapahdusta vastaan. 

Ongelmallista kuitenkin on se, etten minä pysty kohtelemaan muita niin hyvin kuin haluaisin itseäni kohdeltavan. Aina en edes halua olla siinä suhteessa hyvä ihminen. Käsitykseni oikeudenmukaisuudesta valitettavasti näyttää pitävän sisällään myös tuon aiemmin mainitsemani "se on sille ihan oikein" -tyyppisen ajatuksen. Jonkinlainen kostonhenkihän tuossa elää ja voi hyvin.  Lähimmäisenrakkaudestahan se Jeesus on opettanut, mutta lieneekö opetus uponnut meihin?  Että pitäisi vielä lähimmäistäkin rakastaa saman verran kuin itseään.  Pikemminkin se itserakkausosuus  toteutuu. Minä pääsen taivaaseen, koska Jeesus on syntini - sekä menneet että tulevat - jo sovittanut.  Mitäpä tässä siis muita ajattelemaan sen kummemmin. Tai miksipä huolehtisin mistään tulevasta, hoitakoon tulevat sukupolvet itse ongelmansa. Minä heittäydyn armon veren alle. 

Meneekö se niin? Voi siis hyvinkin olla, että sakkokierrokselle tästä joudutaan, armoa tarjoava Jeesus joutuu huokaisemaan.

Onko silläkään sitten väliä, olenko omana erillisenä sieuluna Jumalan yhteydessä vai sulaudunko jumaluuteen siellä jossain? Sitten, kun minut on viimein vapahdettu. Toki toivon sen tapahtuvan heti tämän ainoan muistamani elämän jälkeen, koska muuten minua on huijattu.

Miten määritellään "isä"?

Onnekseni en seurannut tämän päivän lähetekeskustelua (tasa-arvoinen avioliittolaki) sen tarkemmin kuin #tahdon2013 -twiittien avulla. Paha ja ahdistava olo tuli jo tuotakin kautta. Pari sanaa aiheesta kotonakin vaihdettiin ja kuulin itseni sanovan, että hyvähän se olisi, jos lapsella olisi sekä isän että äidin malli.

Nyt sitten pohdin, mitä tuo "isä" mahtaa tarkoittaa. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, mieheksi JA naiseksi, eikä Kristuksessa ole miestä eikä naista."Minä ja Isä olemme yhtä", sanoi tuo sama Kristus itse. Isästään paljon muutenkin puhui, siitä taivaallisesta. Siitä, joka siis katsoi meidät kaikki, sukupuolesta riippumatta, omaksi kuvakseen.

Entäpä, jos tuo isyys ylipäätään ei riipukaan siitä, onko jollain munat vai ei? Entä jos onkin kysymys siitä, onko jollain munaa vai ei? Oikeasti - munia tärkeämpää lienee se, että osaa ja uskaltaa kantaa vastuun. On jollain tavalla vahvempi. Tiukan paikan tullen osaa ottaa sen perheen pään roolin. En jaksa nyt pohtia, mitä muuta, tämä ajatus yllätti omankin pään. Mutta sellaisen mallin jokainen lapsi kaiketi tarvitsee. Kuin myös sen äidin. Liittyykö siihen rooliin sitten enemmän jotain hoivaamista ja huolehtimista? Sovittelua?

Ovatko nuo isän ja äidin roolit edes millään tavalla omia roolejaan - tokkopa ainakaan toisiaan poissulkevia? Joku on enemmän jotain ja joku toinen vähemmän jotain muuta. Silti kai perheessä jollain tavalla määrittyy se, kuka on isä ja kuka äiti. Yksi hoitaa molemmat roolit vaivattomasti itse, toinen kamppailee tuntien itsensä yksinhuoltajana riittämättömäksi. Jossain perheessä huudetaan sen vastuunkantajan tai huolehtijan perään, munilla tai ilman.

Jatkan miettimistä.

Uskontoa vai ei?

Oikeasti  - kummalleko se lapsen uskontokasvatus kuuluu, kodille vai koululle? Eivät nykynuoret enemmistönä ole uskonnosta kiinnostuneita eivätkä sen "oman" uskontonsa sisällöistä juurikaan kärryillä. Harvassa kodissa nykyisin sen kummemmin opetetaan niitä asioita, mihin siinä "omassa" kirkkokunnassa uskotaan, vaikka kirkkoon kuulutaankin. Koulussa nämä oppilaat sitten ovat uskonnontunnilla vain siksi, että ovat huoltajansa kautta kirkon jäseniä, eivät siksi, että se uskonto millään tavalla ennen rippikoulua heidän elämäänsä kuuluisi. Rippikouluunkin moni sanoo menevänsä vain siksi, että saa sitten rahaa rippilahjaksi. Uho on toisinaan suuri ennen rippikoulua tyyliin "taatusti eroan kirkosta kunhan ikä riittää". Kun se ikä sitten oikeasti riittää, ei asia ole enää henkilökohtaisesti pinnalla monellakaan, elleivät innostu kirkollisveroa miettimään. Perinne jatkuu: kodit eivät panosta opillisen sisällön välittämiseen, pikemminkin päinvastoin, ja se opin perusteiden välittäminen jää koulun vastuulle. Monet oppilaat ovat oppineet kotoaan lähinnä asenteen, joka kuvastaa sitä, että ei meillä niistä jumalajutuista oikein piitata. Opeta näille sitten muka jotain "omaa uskontoa". Ikuista tappelua siitä, miksi uskonnontunneilla pitää olla, eikä siinä ilmapiirissä saa aikaan mitään järkevää keskustelua mistään, mikä liippaa läheltäkään mitään uskontoa. Vieraisiinkin uskontoihin tutustuminen on usein hankalaa, koska nuo keskenkasvuiset eivät sen vertaa ole korviaan auki pitäneet, että tajuaisivat vihaamansa jeesustelun olevan melko kaukana vaikkapa hindulaisuudesta tai Kiinan filosofioista.

Eikö tuon ns. oman uskonnon opettaminen voisi olla kokonaan uskonnollisten yhteisöjen vastuulla ja koulumaailmasta erillään? Jos kotia ei asia kiinnosta, jääköön tuohon hengelliseen käsiteistöön tutustuminen sitten sikseen. Koulun oppiaineena voisi aivan hyvin olla jotain tyystin muulla nimellä kulkevaa, missä esiteltäisiin toki maailman erilaisia suuria uskontoja ja oman kotiseudun erilaisia uskonnolllisisa yhteisöjä, mutta myös muita aatteita ja arvomaailmoja. Silloin koko oppilasporukka voisi olla samalla tunnilla.

Ei minulla mitään sitä vastaan ole, että kristinuskon perusasioita ja Raamatun sisältöjä opetetaan. Toisaalta ihan hienoa, jos edes joku kiinnostuu asiasta koulun uskonnontuntien kautta, vaikkei niiden tarkoitus olekaan uskoa opettaa. Harmittaa vain se, että oppitunnit ovat niin usein jonkinlaista henkien taistoa, koska porukka on ihan pihalla. Uskontojen peruskäsitteistö on vierasta normiteinille, kodeissa ei selvitä ovilla käyvistä Jehovan todistajista eikä naapuriin muuttavavita muslimeista, koska ei tiedetä edes sitä, miten siinä "omassa" seurakunnassa asioista ajatellaan. Varmuuden vuoksi sitten ollaan kaikkea vastaan usein sillä perusteella, että uskonto on yksityisasia. Lieneekö taustalla kasvojen menettämisen pelko - noloahan se on julkisesti tunnustaa, ettei tiedä, mihin siinä järjestössä uskotaan, minkä jäsen itse on.

Toisaalta - jos vielä vaikkapa 15 vuotta koulun systeemi säilyisi ennallaan, ehtisin ehkä eläkkeelle ennen suuria muutoksia. Jos tätä tappelua nyt sitten niin kauan jaksaa.

Jeesus vai joulupukki?

On se kumma, että joulujuhlat aiheuttavat ihmisille niin suuria pulmia. Voiko laulaa enkelitaivaata tai saako olla seimi. Voi hyvän tähden, miksei saisi? Ihan samalla tavalla, kuin voi olla tonttuhyppelyä tai tanssivia lumiukkoja. Antaa mennä vain, eihän kukaan pakota mihinkään edellä mainittuun uskomaan pätkääkään.

Jotenkin tuntuu, että eniten tätä jouluhössäkkää vastustavat ne tärkeilijät, jotka kuvittelevat olevan jotenkin hienoa vastustaa vähän kaikkea sellaista, mitä eivät ole itse keksineet. Ei siinä oikeasti ole kysymys mistään omantunnonasiasta, ei siitä, että jotenkin loukattaisiin uskomattomien arvoja. Kunhan älisevät. Kovin siinä puolustavat ei-kristittyjen oikeuksia sen sijaan, että oikeasti kannattaisivat suvaitsevaisuutta. Miksei sinne seimien ja pukkien sekaan voisi pikemmin tuoda ihan mitä tahansa muutakin, mitä halutaan esittää. Mielestäni mahtuisi mukaan vallan mainiosti vaikkapa Muhammed-näytelmä, mutta enpä tiedä olisiko se muuten viisasta. En oikeasti tiedä varmaksi, mutta epäilen, että se ei olisi sopivaa.

Se nyt vain on niin, että lukukausi päättyy jouluun ja joululla on oma sisältönsä, halusivatpa ihmiset sitä tai ei. Jos ei saa olla jeesuksia, millä perusteella saa olla pakanallisia tonttuja ja pukkejakaan, lentävistä, puhuvista poroista puhumattakaan? Uskomusperinnettähän niidenkin esittelemisellä pidetään yllä, mutta harva kokee sitä tyrkyttämisenä. Pitäisiköhän ruveta vaatimaan pukitonta joulujuhlaa ja loukkaantua taruolentojen tyrkyttämisestä?

Siis oikeasti, hiukan suhteellisuudentajua kehiin, pyydän.