Jospa vain elettäisiin ihmisiksi tätä elämää...

Tämän tekstin kirjoittamisen olen näemmä aloittanut jo joskus viime elokuussa, mutta kesken jäi. Enpä tätä hukkaankaan heitä, kunhan hiukan hion ja jatkan muulla mielen päällä olevalla. Koronasta alkuun.

Olisihan ihmiskunta hyvin pärjännyt ilman koronaakin. Se nyt kuitenkin jostain pompsahti ja sen kanssa on elettävä. Tämän sukupolven onni on se, että lääketiede on kehittynyt hurjasti viimeisten parisadan vuoden aikana ja meillä on mieletön määrä tietoa käytössämme. Tällä hetkellä on monia erilaisia koronaa vastaan kehitettyjä rokotteitakin. Kummallista mielestäni se, ettei niitä enemmän anneta, vaan jostain syytä sitä olemassa olevaa varastoa pantataan. Koronan ties kuinka mones aalto on edelleen meneillään ja rokotteista on hyötyä niiden vakavien tautimuotojen torjumisessa ollut. Tutkijat taatusti koko ajan jatkavat paremman rokotteen kehittelyä, joten joutaisihan nämä entiset jakeluun. 

Mikä kumma saa jotkut ihmiset kuvittelemaan, että tämä korona olisi pahantahtoisten päättäjien aikaansaama ja sitä vastaan kehitetyt rokotteet joku kiero juoni ihmiskunnan tuhoamiseksi? Nekö päättäjät, jotka eivät pysty sopimaan asioista niin, että sodat loppuisivat tai että maailman hyvinvointi jakautuisi tasapuolisesti, olisivat yht'äkkiä pystyneet sopimaan siitä, että rokotetaanpa porukka myrkkyliuoksella ja tapetaan väkeä? Käsittämätöntä shaibaa sekin, että vaikkapa krematorioiden tai ruumishuoneiden "ylikansoitus" johtuisi jotenkin rokotekuolemista. Porukkaa kuolee, ja mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä todennäköisemmin loppu on lähellä. Melko suuri määrä viime aikoina kuolleista on kuulemma ollut ihan kunnioitettavaan ikään päässeitä. En ole kuolinilmoituksia seurannut, mutta enpä myöskään ole kuullut yhtään tavallisuudesta poikkeavia kuolinuutisia. Tuttavapiirini ja sukuni on säilynyt normaalisti elävien kirjoissa rokotteista huolimatta. Maailman sivu ihmisiä on kuollut kaikenlaisiin sairauksiin nuorempanakin - eivät nuo silloin tällöin uutisotsikoissa olevat tapaukset millään tavalla normaalista poikkea. Sitä paitsi maailma on muuttunut ja yhä useampi toivoo tuhkausta. Onko ihme, jos krematoriot ruuhkaantuvat? Ei se tuhkaus sentään mikään muutaman minuutin pullanpaisto-operaatio ole.

En käsitä sitäkään, miksi näiden vänkääjien mielestä rokotteiden ottajat ja/tai maskien käyttäjät ovat olleet niitä ”hysteerisiä” tai jossain pelossa eläviä. Itsehän he ovat suunniltaan keksimiensä haittojen ja maailmanjärjestysten vuoksi. Olenko itse pelännyt koronan aikana – omasta mielestäni en. Tiettyä varovaisuutta joissain tilanteissa kyllä olen pyrkinyt noudattamaan (en edelleenkään mene väkisin suuriin yleisötapahtumiin tai ahtaisiin tiloihin vieraiden ihmisten kanssa, pidän mieluusti etäisyyttä jonoissa, kättelyä vältän jne.). Nämä toimet sopivat minulle vallan mainiosti, olen muutenkin hiukan ihmisjoukkoja karttava luonne. Mieluummin seison sivussa, valmiina poistumaan paikalta tilaisuuden tullen. Maskikin on ollut sikäli kiva, ettei ole tarvinnut näyttää kuin puolet rumasta naamastaan. Ja saa rauhassa sen suojissa irvistellä typeryksille. Käsienpesun fanitus on yksinomaan hyvä asia. Ei sillä ihmisen luontaista bakteerikantaa tuhota, mutta onpahan ainakin ollut vähemmän mahatauteja liikkeellä.

Pelottaako tai onko minua pelottanut korona – ei omasta puolesta. Ei varsinaisesti läheistenkään vuoksi, vaikka toivonkin, että siltä säästyisivät, etenkin he, joilla jo muitakin terveyshuolia on. Epätodennäköistä kuitenkin, että siltä kukaan lopulta säästyy. Rokotteiden ansiosta uskon sen kuitenkin useimmille lievänä tulevan, kun tulee.

Nyt nämä samat rokotettuja maskia käyttäneitä hysteerikoiksi syyttäneet aikovat ilmeisesti panikoida tuon apinarokon tiimoilta. Että muka sekin olisi joku päättäjien keksimä juttu, jolla voidaan jälleen hiukan ihmisiä rajoittaa ja pitää otteessa. Tauteja tulee, tauteja menee ja niitä yritetään hillitä niillä toimilla, joita on käytettävissä. Aivan käsittämättömiä vöyhkääjiä, itseoppineita mukatietäjiä. "Meille ei kerrota totuutta! Meidät halutaan orjuuttaa!" Kyllä se totuus on ihan tuossa nenän edessä. Totuus nyt vain sattuu olemaan muutakin kuin sitä, mitä me tällaiset yleistiedon varassa toimivat maalaisjärkiset ymmärrämme. Internetin palstoja seuraamalla ja guugeloimalla ei pysty päihittämään vuosikausia omaa alaansa tutkineitten ihmisten asiantuntemusta, ei, vaikka kuinka sitä "omaa tutkimusta" on tehnyt ja "ottanut asioista selvää". Minä uskon siihen, että tutkijat ja lääkärit oikeasti oman alansa tuntevat ja tällaiset yksiköt kuin WHO ja THL ovat ihan vilpittömin mielin suosituksiaan ja päätöksiään tekemässä. Minua ei kukaan ole orjuuttamassa, eikä viemässä vapauttani, vaikka uudelleen joihinkin yhteiskunnan sulkuihin joutuisimmekin.

On olemassa asioita, joiden puolustamiseen voisi tämän koronadenialistienkin hysterian voiman suunnata. Ihmisen oikeus olla oma itsensä ilman seksuaalista häirintää, naisten oikeus päättää itse siitä, ovatko valmiita synnyttämään odottamansa lapsen ja ihmisten oikeus rakastaa, ketä haluavat.

Selvää pitäisi olla se, että kenenkään hameen alle ei mennä ilman lupaa kurkkimaan ja kuvaamaan. Selvää pitäisi olla sekin, että toinen ihminen saa pukeutua, kuten haluaa. Täyttä typeryyttä etenkin joidenkin uskovaisten piirien närkästely siitä, että Iiris Suomelan reisi näkyi Vähäkainun ottamassa kuvassa. Kuulemma suorastaan siveetöntä tuollainen istuminen jalka toisen päällä. "Eikö jo koulussa opeteta, kuinka hameessa istutaan?" Ei opeteta. Koulussa kyllä opetetaan kunnioittamaan toista ihmistä. Opetetaan sekin, ettei toisen ihmisen kuvia luvatta julkaista. Suomelan tapauksessa ei ole kysymys edes mistään siveettömästä tai erityisen paljastavasta pukeutumisesta. Asiallinen, eduskunnan pukeutumiskoodiston mukainen mekkohan tuo hänen päällään oli. Ja sitten joku itsensä tärkeäksi tunteva Vähäkainu kehtaakin mennä vähän muka vitsinä "pöyristymään" ja tuntemaan itsensä ahdistelluksi. Tuohan on täysin tiukan islamilaisuuden ajattelun mukaista, jos naisihmisen pukeutumista ruvetaan säätelemään sillä perusteella, että miesihminen jotenkin kokee tulleensa häirityksi katsoessaan naisen paljasta pintaa. Vähäkainu pysyköön ihan oman mielenrauhansa vuoksi tiiviisti sisätiloissa etenkin kesäisin, ettei häntä vain häirittäisi. Jos olisi kysymys siitä, että Suomela jotenkin tarkoituksella itseään paljastelisi työpaikallaan, häneen kohdistuvat moitteet ymmärtäisin, mutta nyt minulta ei löydy mitään sympatioita minkään sortin "siveellisyyden puolustajia" kohtaan tässä tapauksessa. 

Mitä tulee yleiseen pukeutumiseen, olen sitä mieltä, että jos ero arkipukeutumisen ja jonkinlaista parinmuodostushuomiota hakevan tai toisen ihmisen seksuaalisen kiinnostuksen herättämiseen tähtäävän pukeutumisen säilyisi, elämä olisi kiinnostavaa. Jos tuo raja häipyy ja kaikkialla pukeudutaan samalla tavalla, ihmisen elämästä tulee tylsää. Toki, jos vaatteissaan viihtyy, mikäpä siinä sitten. Ihan arjessa liian paljastava pukeutuminen ei välttämättä ole mielestäni tarpeellista. Tällä paljastavalla tarkoitan perskannikoitten, nännipihojen tai vesirajan esittelyä normiarjessa (uimarannat eivät kuulu tähän tarkoittamaani "arkeen"). Jos nyt johonkin kapakkakierrokselle joku haluaa paljastavasti pukeutua, se on hänen valintansa, kunhan pysyy lain määrittelemissä rajoissa. Paljastava pukeutuminen ei kuitenkaan ikinä, milloinkaan, missään oikeuta toista ihmistä käymään käsiksi tai muuten ahdistelemaan. Tokihan pukeutumisella voidaan vihjailla kaikenlaista - myös etsiä sitä kumppania tai ihan vain vaikka yhden illan suhdettakin - mutta on ihmisellä ihan omaksi ilokseenkin oikeus pukeutua tavalla, joka jonkun toisen mielestä saattaa olla ns. rietasta. Jotkut pöyristyvät jo pelkästä polvien näkemisestä tai siitä, että paidan etumuksesta näkee, missä nännit ovat (oi hurja, kukaanhan ei toki tiedä, että normaalisti ihmisellä on nännit!). Ja tämä nännihommakin kauhistuttaa tiukkapipoja vain naisten kohdalla.

Mitä sitten tulee tuohon uutisotsikoissa olleeseen Yhdysvaltain Korkeimman oikeuden aborttipäätökseen... voi hyvänen aika. Tämä maailma ei ole ihannemaailma. Ihannemaailmassa kaikki raskaudet olisivat toivottuja, äidit voisivat huoletta lastansa kantaa, syntyvät lapset terveitä, kaikki sukupuoliyhteydet vapaaehtoisia, ehkäisy ei koskaan pettäisi jne. Näin ei valitettavasti ole. Sille ei mitään voi, että ihmisellä on seksuaaliviettinsä. En näe edes Raamatusta sitä, että seksin ainoa tarkoitus olisi lisääntyminen. Mihin tarvittaisiin rakkautta ja pysyvämpää parinmuodostusta, jos vain lisääntyminen olisi tähtäimessä? "Täyttäkää maa!" Jep, täytetty on, vaikeuksia siitä ihmiselle on seurannut. En kannata sitä, että ihmiseltä henki riistetään. Ymmärrän, että abortissa näin kuitenkin käy riippuen siitä, mistä elämä katsotaan alkaneesi. En lähde kuitenkaan sitä arvioimaan, missä vaiheessa alkion/sikiön voidaan ajatella olevan elossa oleva ihminen. Parasta olisi, jos kaikki raskaudet voisivat jatkua ja lapset syntyä. Tämä elämä ei vain läheskään aina tarjoa vain helppoja vaihtoehtoja. Ne naiset, jotka raskautensa vuoksi ovat tavalla tai toisella veitsenterällä (terveys ei kestä, talous ei kestä, voimat eivät riitä, kaikki muut elämän suunnitelmat romahtavat raskauden myötä, tulevan lapsen mahdollinen vammaisuus olisi ylipääsemätön taakka tai se kamelin selän katkaiseva juttu...), joutuvat tämän oikeuden päätöksen myötä ahtaalle. He, jotka tätä päätöstä Jumalan mielen mukaiseksi väittävät, ovat kyllä hakoteillä. Eikö Jumalan mielen mukaista olisi maailma, jossa näitä muita ongelmia ei olisi? Maailma, jossa ihmiset olisivat niin onnellisia ja hyvinvoivia, että uudetkin ihmiset olisivat sinne sydämellisesti tervetulleita? Ei abortin kieltäminen vie maailmaa yhtään synnittömämpään suuntaan. Joskus on vain huonoja vaihtoehtoja ja niistä on valittava.

Kuinkahan moni heistä, jotka ovat aborttiin päätyneet tai sitä joutuvat vaihtoehtona edes pohtimaan, ovat niin sanottuja "Jumalan lapsia" eli uskossa? En puhu nyt heistä, jotka ovat jonkin uskonnollisen yhteisön tiukassa otteessa ja elävät yhteisön periaatteiden mukaan, vaan heitä, joilla on vilpitön, elävä, henkilökohtainen jumalasuhde. Ehkä siinä tilanteessa on helpompi hyväksyä myös vaikkapa suunnitelmien romuttuminen tai mahdolliset taloudelliset ongelmat, koska luultavasti luottamus Jumalan huolenpitoon on vahva. Ehkä "tarvetta" aborttiin ei edes tule, vaikkei raskaus olisi juuri silloin toivottukaan. Tosin voisi kuvitella, että elävässä uskossa olevalla  myös luottamus Jumalan anteeksiantoon on vahva, eikä helvetti abortin vuoksi heti kutsu. Jos taas aborttiin päätyvä ei ole ns. uskovainen, ei sen abortin tekemättä jättäminen vie sitä ihmistä yhtään lähemmäksi Jumalaa. Tai mistäpä minä tiedän, mitä kautta Jumala kellekin puhuu. Voi olla, että elämä ei-toivotun lapsen kanssa on se sysäys, mutta aivan yhtä hyvin voi olla, että abortin jälkeen mahdollinen jumalasuhde jossain vaiheessa syntyy.

Minusta on kuitenkin erittäin väärin, että lainsäätäjä tuolla ameriikanmallilla vaikeuttaa naisen oikeutta määrätä itseään varsin vahvasti koskettavasta asiasta. Kuinkahan monen ihmisen elämä (se syntymään joutuva lapsi mukaanlukien) tämän päätöksen myötä päätyy katastrofiin?

Sitten tuo seuraava aihe, joka tarvitsee puolustamista eli ihmisen oikeus rakastaa toista ihmistä. Pride-viikko oli (en sitä kyllä itse tullut millään tavalla huomioineeksi) ja aiheutti kaikenlaista niin meillä kuin maailmallakin. Norjan tapahtumat ovat järkyttävä ääripää, mutta siihen en nyt huomiotani suuntaa. Kansaedustaja Kärnän Pride-lipulla liputtaminen sai täällä kotomaassa ihmisten käämit palamaan. Kuulemma se, että samassa tangossa on sekä Suomen lippu, että Pride-lippu, on suunnattoman paheksuttavaa. Luin Suomen lakia ja asetuksia, enkä suurin surminkaan löydä kummastakaan puolellakaan sanalla mainintaa siitä, ettei samassa tangossa saa kahta lippua olla. Suomen lippu käsketään kyllä arvokkaimmalle paikalle laittaa. Suomalaisuuden liiton ohjeistuksissa puhutaan sitten useasta lipputangosta ja julkisen liputtamisen säännöistä ja kaikenlaista tavoista ja perinteistä, mutta en minä tiedä, millä perusteella Kärnän liputtaminen olisi laitonta. Minulla on omat epäilykseni siitä, mitä Kärnän motiivit tässä tempauksessaan ja sen julkistamisessa ovat. Varma en ole, mutta vahvasti kallistun huomiohakuisuuden puolelle. En tosin tiedä sitäkään,  mihin kohtaan sateenkaarta hän itsensä sijoittaa tai onko tuolla Pride-lipulla hänelle jotain syvempää merkitystä. Se ei tässä ole minulle tärkeää. Ihmettelen vain tuonkin tapauksen kommentoijien reaktioita. "Suomen lippu häpäistään a) sillä, että samassa tangossa on jotain muuta b) sillä, että se joku muu on juuri Pride-lippu jne." Monen mielestä kuulemma Pride-väkikin kauhistelee tätä Kärnän tempausta, koska tietenkin kunnioittavat Suomen lippua. En osaa tuohon kommentoida. Enhän tiedä edes tuntemieni ihmisten mielipidettä siitä, häpäiseekö tuollainen liputtaminen Suomen lippua vai ei. Minun mielestäni ei.

Kärnän motiiveihin siis suhtaudun varautuneesti. Jaksoihan hän siitäkin julkisesti tuohtua ja tuoda itseään otsikoihin, ettei Sideways-festareilla saanut liharuokaa. Festareilla, joiden ennakkomainonnassa jo kerrottiin selvästi, että heillä on vain ja ainoastaan kasvis ja vegaanisyötävää tarjolla. Mitäs meni (tai itse asiassa hänen tukijansa oli mennyt) tuollaiseen paikkaan ilman omia eväitä, jos on pakko lihaa saada ruuakseen? Vähän sama, kuin hetero menisi homobaariin elämänkumppania etsimään ja kiukustuisi, kun ei sopivaa löydykään. Sanoisin, että ihan oma vika.

Joka tapauksessa tuon Kärnän lipputwiitin jälkimainingeissa taas tuli esille se, että "joka paikkaan näiden Pride-porukoitten pitääkin päästä asiaansa tyrkyttämään". On siinä heteroiden tulevaisuus vahvasti uhattuna, jos ei pysytäkään tiukasti mies-nainen -dikotomiassa ja perinteisessä avioliitossa. Jumala ja kaikki suuttuvat ja eikä meillä kenelläkään ole enää toivoa! Erään profeetaksikin itseään tituleeraavan mukaan Jumalan viha lankeaa Suomen päälle ymmärtääkseni niin Pride-asioiden kuin koronarokoteiden, EU:n ja NATO:nkin vuoksi. Joka tapauksessa Venäjä suomalaisten syntien vuoksi tulee meitä kurittamaan. 

Hohhoijaa.

En ole sinisilmäinen Venäjän aikeiden suhteen. Tässä maailmantilanteessa kaikkien on syytä olla varuillaan, etenkin Venäjän naapureiden. En kuitenkaan näe mitään syytä, miksi noiden profeetan eri yhteyksissä mainitsemien asioiden vuoksi tulta ja tulikiveä sen kummemmin Suomen päälle sataisi. Jos sataa, syyt ovat muualla.

Palatakseni Prideen: Kuinka monen elämä olisikaan helpompaa, jos saisi olla hyväksytty riippumatta siitä, minkälainen on tai ketä rakastaa ja jos sukupuolen korjauksiin suhtauduttaisiiin samoin kuin muihinkin lääketieteen keinoin hoidettavissa oleviin korjaamista vaativiin toimenpiteisiin? Moniko olisi säästynyt ahdistukselta ja muilta mielenterveyden ongelmilta? Moniko epäonnistumaan tuomittu kulissiavioliitto oli jäänyt solmimatta ja moniko itsemurha tai -yritys tekemättä? Ja edelleen - kuten jossain aiemmassa tekstissä olen todennut - minä en ole tämän alan asiantuntija ja saatan tietämättömyyttäni puhua väärin termein tai muuten huonosti asian ilmaista.

Maailma nykyään pullollaan aiheita, joita ihmiset paheksuvat. Minä paheksun paheksujia. Yksi minua kiukuttava asia juuri nyt on tämä juttu  ja siihen naamakirjassa liittyvät kommentit. Vanha teksti, mutta nousi tänään esille uutisvirrassani, koska se oli jaettu uusiksi ja sitä kommentoitiin. Kommenteissa parikin oli kovin huolissaan siitä, että johan siinä lapsen identiteetti murskataan, kun aikuiset ovat niin päästään vialla ja sairaita, etteivät lapsen sukupuolta halua kertoa syntymän jälkeenkään. En itse näe mitään syytä olla kertomatta sitä, tuliko tyttö vai poika, mutta enpä kyllä keksi, miksei tuota voisi jättää kertomattakin, jos itse jaksaa kaikki utelut, eivätkä omat ihmissuhteet moisesta poikkeuksellisesta ratkaisusta kärsi. On siinä vaarana sekin, että tästä kertomattomuudesta ärsyyntyneet ihmiset lapsen ympärillä päättävät itse ottaa asiasta selvää. Sitä en soisi yhdenkään lapsen joutuvan kokemaan, että joku ihminen kyselee ja pyytää näyttämään tai kertomaan, miltä pöksyjen alla näyttää.

Millä tavalla lapsen identiteetti kärsisi siitä, etteivät hänen vanhempansa sen kummemmin utelijoille kerro, mitä siellä jalkojen välissä on tai ei ole? Kyllä hän itse asiasta jossain vaiheessa kiinnostuu, vertaa itseään vanhempiinsa, mahdollisiin sisaruksiinsa ja kyselee. Välttämättä juuri tuo jalkovälijuttu ei kuitenkaan ole hänelle se, mikä hänen identiteettiään ensisijaisesti määrittää. Voi olla, että hän luokittelee itsensä pikemminkin sen mukaan, mitkä värit häntä kiinnostavat tai millaisilla leluilla tykkää leikkiä. Tai sen mukaan, millaiset tarinat, pelit, elokuvat tms. kiinnostavat tai millaiset ihmiset ovat ”hänenlaisiaan”. Ja kyllä, mitä todennäköisimmin hän jossain vaiheessa luokittelee itsensä myös joko tytöksi tai pojaksi. Kovasti on väki huolissaan siitä, millaisia mielenterveyden ongelmia tulee nuorelle, joka on "kasvatettu sukupuolettomaksi, eikä tiedä, onko tyttö vai poika." 

Sanonpa nyt,  että tsiisus sentään. Eihän tuossa siitä ole kysymys, etteikö lapselle sukupuolta sallittaisi, eikä varsinkaan siitä, etteikö se lapsi jo paljon ennen murrosikääkin olisi itseään jollain tavoin määritellyt. Ei se sille murkulle yllätyksenä tule, että kappas vain, taidankin olla tyttö/poika. Toivottavasti se mahdollisuus tuolle välillekin sijoittumiseen on sallittua. Varmasti lapset/nuoret tietävät, mitä oma ulkonäkö ja fyysiset piirteet viestittävät, mutta toivottavasti ovat saaneet kasvaa sillä tavalla, ettei ketään väkisin ole yritetty sen enempää mahduttaa kummankaan sukupuolen perinteiseen rooliin tai sieltä poiskaan. Eihän tuollaisessa kasvatuksessa siltä lapselta kuitenkaan mitään yritetä pimittää vaan tarjota kaikki mahdollisuudet. Varmasti sukupuolisensitiivisenkin kasvatuksen valinneet vanhemmat osaavat lastaan tukea siinäkin vaiheessa, kun/jos se lapsi jompaan kumpaan suuntaan enemmän kallistuu. Tokkopa esim. kieltävät autoleikkejä poikalapselta tai leikkelevät hiuksia prinsessakampauksiin mieltyneeltä tyttölapselta pelkästään siksi, ettei sukupuoli paljastuisi ja tuhoaisi siihen saakka onnistunutta salailua.

Lienen avautunut tälle kirjoituskerralle riittävästi. Kesäpäivä kutsuu ulos.

Kiitä heteroa!

Tällaista piirrosta jakavat nyt monessa paikassa. 

Niin, useimmiten varmaankin on kysymys nimenomaan siitä, että kaksi heteroa ovat sen lapsen tehneet. Tarkemmin ajateltuna voisi toisaalta väittää, että jokaisen pitäisi siitä olemassaolostaan kiittää suvullista lisääntyjää. Se lisääntyminen ei vaadi sen kummempaa tykästymistä siihen lisääntymispartneriin, vaikka moinen toki toivottavaa sen jälkeläisen kannalta olisikin. Toivottavaa myös lisääntyjien kannalta, mikäli aikovat saman katon alla parisuhteessa elellä. Normaalisti näin onkin. Tai pitäisikö sanoa, että tavallisesti. "Normaali" tuppaa ihmisten mielissä tarkoittamaan sitä, että on jollain tavalla huono asia, jos ei ole normaali. 

Se nyt vain on niin, että eivät kaikki lapsia tehneet ihmiset tai siinä perinteisessä, joidenkin mielestä ainoassa "aidossa avioliitossa" olevat ole heteroita. Joukkoon mahtuu heitäkin, jotka tuntevat vetovoimaa omankin sukupuolensa edustajiin. Ja heitä, jotka ovat astuneet avioon vain siksi, että ovat halunneet perustaa perheen. Voi se vauvakuume käsittääkseni olla epäheterollakin. Paljon on heitäkin, jotka eivät ihmisten vuoksi ole uskaltaneet olla sitä mitä ovat. On varmasti monessa suhteessa yksinkertaisempaa olla massan mukana, heterona heteroitten joukossa, vaikka tietää olevansa jotain muuta. Jos tämä maailma olisi toisenlainen, ei kenenkään tarvitsisi kuitenkaan yksinkertaisen elämän toivossa itseään piilotella. Jokainen saisi olla se, mikä on. Normaali.

Että sikäli voisi näinkin sanoa:

Voihan Joonatan!

Sateenkaari on kaunis, sen värit ovat ihmeelliset. Onnekseni en ole vielä huomannut riitautuvani itseni kanssa siitä, onko sillä Jumalan alunperin asettamalla sateenkaarella jotain tekemistä tämän ihmisiä pöyristyttävän sateenkaaren kanssa. Sitä odotellessa, en enää hämmästy ehkä mistään.

En ole raamatuntuntija, en varsinkaan tieteen syövereihin uponnut eksegeetikko. Kaikenlaisia netin tarjoamina selityksiä Daavidin ja Joonatanin suhteesta olen kyllä lueskellut. En ole myöskään Hengen voimalla kulkija, Jumalan äänen kuulija, en ainakaan moista itsestäni tunnista. Se on valitettavaa, vaikka toisaalta helpottavaa. Ehkä olen jotain tältä väliltä, mene ja tiedä, tai sitten olen jossain hukkapellolla kulkija ja helvetin partaalla heiluja. Kaipa sekin päivä tulee, kun joku puhdassieluinen Jumalan tahdon tuntija minutkin tuomitsee.

Sille en vain mitään voi, enkä oikeastaan haluakaan voida, että jotkut asiat pientä mieltä välillä askarruttavat. Tällä kertaa tämä Pride-viikko, sen synnyttämät kannanotot ja ihmisten suivaantumiset vaikkapa sateenkaarimaalausten vuoksi ovat erikoisia. Vaikka edellisessä tekstissäni tavallaan rauhan jo löysinkin, vaivaa tänään Joonatan mieltäni.

Kuinka pitäisi ymmärtää Daavidin lausahdus Joonatanin kuoleman jälkeen: 

”Minä suren sinua, veljeni Joonatan; sinä olit minulle ylen rakas. Rakkautesi oli minulle ihmeellisempi kuin naisen rakkaus.” 

(2. Sam. 1:26). 

Onko jotain merkitystä sillä, että Daavid vertaa tuota rakkautta juuri naisen rakkauteen? Vertaaminen oman veriveljen rakkauteen tai isän/äidin rakkauteen olisi myös varmasti toiminut. Tai miksi hän ei puhunut sisaren rakkaudesta? Jos ei ole kysymys sukulaisnaisesta, miehen ja naisen välinen rakkaus useimmiten luullakseni on juuri sellaista rakkautta, jossa myös seksuaalisuus näyttelee suurta osaa. Miksi Joonatanin rakkaus oli ihmeellisempää kuin se rakkaus, mitä Daavid oli naisten kanssa kokenut?

Miksikö kysyn? Siksi, että etenkin nyt Pride-viikon aikana on uutisten kommenttikentissä ja somen syövereissä on vähän väliä tavattoman pöyristyneitä mielipiteitä, osa niistä kristityiksi tunnustautuvien kynästä kirvonneita. Perusteluina: ”Koska Raamattu kieltää homoseksuaalisuuden.” Niinkö? Kuten aiemmin kesällä jo kirjoitinkin, minä en enää usko noin. Tätä Joonatan-kuviota pitää haudutella enemmän.

”Monet sitä tutkivat, ja ymmärrys lisääntyy” (Dan. 12:4), mutta toisaalta ”eivät kärsi tervettä oppia...kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin.” (1. Tim. 4:3-4)

Otapa tästä nyt sitten selvä.

Sateenkaari

Oppilas levitti tekemänsä tarrat eteeni ja pyysi valitsemaan itselleni yhden. Valitsin sateenkaaritarran. Se oli hienosti tehty ja kaunis. Sillä oli myös selkeä sanoma.

Kyllä, tuo valinta oli kannanotto. Se oli samalla myös anteeksipyyntö. Ja laskeutuminen mielenrauhaan – ainakin hetkeksi – ennen seuraavaa myrskyä.

En muista järin suuresti pohtineeni homoseksuaalisuuden ”syntisyyttä” ennen helluntaiuraani. Ehkä sitä rippikoulussa tai seurakuntanuorissa sivuttiin, ehkä ei, en osaa sanoa. Lähinnä aihe oli nuorempana jollain tavalla epämukava, koska se liittyi enemmän mielikuviin seksistä kuin toisen ihmisen rakastamisesta. Tai sitten en vain muista. Itse olin sen verran tyhmä, etten aina edes tajunnut ympäristön vinkkejä omasta käsityksestäni eriävän rakkauden olemassaolosta.

Ne Paavalin sanat näissä meidän aikamme raamatunkäännöksissä kuulostavat siltä, ettei kahta sanaa ole sanottavana siitä, onko homoseksuaalisuus syntiä vai ei. Kiusallisia sanoja, koska vaikea niitä on pois selittää, jos yksittäisiä jakeita tuijottaa. YLE:n surullisen kuuluisasta ”homoillasta” on aikaa kulunut jo yli kymmenen vuotta. Sen jälkeen ensimmäisen kerran purin sanoksi omia mietteitäni aiheesta. Jossain vaiheessa tämän kevään aikana ensimmäisen kerran törmäsin Mikael Agricolan käännökseen 1. korinttilaiskirjeen jakeesta 6:9. Siinä sanotaan: ”Eikö te tiedä, ettei ne väärät pidä Jumalan valtakuntaa perimän? Älkäätte antako teidän vietellä, eikä salavuoteiset eikä epäjumalten palvelijat eikä huorintekijät eikä heikkurit eikä ne, jotka pilttien kanssa makaavat, ...”. Hivenen eri sanoma kuin siinä 1933/1938 käännöksen nimeen vannovien julistuksessa (”miehimykset”) tai 1992 käännöksessä (”miesten kanssa makaavat miehet”). Minun on aina ollut vaikea sovittaa tuota silmilläni näkemääni, selvää ”homo ei pääse taivaaseen” -ajatusta Raamatun ajatukseen lähimmäisen rakastamisesta. Agricola avasi silmäni näkemään, etten näe kaikkea.

Viimeisen vuoden aikana olen oppinut uuden kirjainyhdistelmän: DYOR. Agricola sai minutkin vaihteeksi tekemään ”omaa tutkimusta”. En ole alkukieliin perehtynyt, en ole teologi – ihan pienesti vain yleistä sellaista muinoin pinnalta raapaissut - enkä siis yllä tutkimuksillani yliopistotasolle. En monenkaan mielestä luultavasti täytä edes Jumalan tahdon vilpittömän kyselijän määritelmää, mikäli jossain sellainen on määritelty. Viimeisimpänä tällä tutkijan urallani törmäsin tähän  tekstiin ja sen myötä olen tuon alussa mainitsemani mielenrauhan ainakin hetkellisesti saavuttanut. Eivätpä nämä nykykieletkään hallussani kovin hyvin ole, mutta uskon tästä tekstistä kuitenkin riittävästi tajunneeni. Erityisesti puhutteli vertaus palapeliiin.: ”...when you’re working on a puzzle, you pick up a piece of the puzzle, you look at the box top to see how and where your piece fits into the greater picture, and then you put the piece it in its place” ja ”...looking at any one piece in the perspective of how it fits in with the whole of the Biblical witness. So what does the greater witness of the Bible say?”

Mainitsemani anteeksipyyntö kohdistukoon teille, joita olen mahdollisesti vuosien varrella epämääräisillä ja tahdittomilla mielipiteilläni loukannut, sekä teille, jotka mahdollisesti nyt tämän mietiskelyni johdosta loukkaantuvat. 

Sakkokierroksia vai suora lento?

Miten tästä ajatusten selkeästä sekamelskasta voi mitään tekstiksi saakka muotoilla? Pitkään olen aihetta pureskellut, välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta nyt nämä jutut nousivat työkavereiden kanssa keskusteluun ja päätin takoa jotain tekstiksi tuoreeltaan. Viimeisenä kimmokkeena kirjoittamiseen olivat Rajatieto-TV:n pari ohjelmanpätkää, jotka tuli katsottua, että tietäisi, mistä työkaveri puhuu. Ensimmäinen oli tämä ja toinen tämä. Varsinkin jälkimmäisen viimeiset vajaat 9 minuuttia puhuttelivat.

Jollain tasolla itselle on sangen selvää se, mitä elämästä, kuolemasta, Jumalasta, jumaluudesta, ikuisesta elämästä ja jälleensyntymisestä ajattelee. Kaikki yritykset muotoilla se ymmärrettäväksi ja hyväksyttäväksi paketiksi ovat jo alkumetreillä tuhoon tuomittuja. He, jotka uskovat jälleensyntymiseen, henkimaailmaan, ruumiista irtautumiseen tms. kavahtavat heti, kun tuohon listaan lisää Jumalan tai varsinkaan mainitsee Jeesuksen, ja puolestaan he, jotka ovat vilpittömässä kristillisessä taivasuskossa, suorastaan kauhistuvat, jos mainitsee hyväksyvänsä myös nuo edellä lueteltujen ilmiöiden mahdollisuuden. Siitäkin huolimatta, että se "eräskin mies" Korinttilaiskirjeessä poikkesi peräti kolmannessa taivaassa, eikä edes tiennyt, oliko ruumiissaan vai ei. Ihan Paavaliksi viisaat tuota matkailijaa veikkaavat.

Henkimaailmahommien suhteen ajatukseni lienevät vieläkin keskeneräisempiä kuin tämän muun sälän suhteen. Onhan niitä henkiä - miksei olisi? Jotkut kertovat saavansa viestejä vainajilta, toisilla on henkioppaita, joillakin enkelit johdattavat täällä elämän mutkissa ja vähän muuallakin. Miksipä ei, mutta toisaalta...niiden vainajahenkien kanssa seurusteleminen jo ajatuksenakin saa minut varuilleni. Siitä aika selvästi Raamatussa varoitellaan. Saulille siellä vanhemmassa kirjan osassa kävi köpelösti moisen harrastuksen vuoksi, eikä se rikas mies uudemmalla puolella saanut kuolleista ketään elävien joukkoon varoittelemaan, vaikka näkikin porukkaa. Enkelit puolestaan lienevät niitä Jumalan sanansaattajia. Siinä hommassa ehkä opastelevatkin meitä poloisia. En tiedä, ei ole suurempaa kokemusta tästä.

Minun mielessäni tähän kaikkeen tulee järkeä vain yhdistelmällä tuosta kaikesta. Minun mielessäni se ainoa toimiva lopputulos saavutetaan vasta sitten kun tajutaan, että siitä karman lain kiertokulusta vapautuu vasta sitten, kun tajuaa, ettei siitä omin voimin vapaudu. Noinkohan maailmanhistoriassa on ollut sellaista sakkia, joka on osannut sen karmansa itse puhdistaa ja päässyt sulautumaan brahmaniin tai muuten saamaan pääsylipun vapauteen? Jos itse olisin tämän "elä ja palaa kotiin" -ruletin keksinyt, olisin minäkin saattanut kyllästyä ihmisten jatkuvaan jälleensyntymiseen ja kehitellyt jonkun idioottivarmemman systeemin, millä saisi sielut takaisin luokseen. Vai astraaliruumiitako ne ovat? Kaipa sillä Jumalallakin hivenen yksinäistä siellä ikuisuudessa on? 

Vaikka tiedä häntä tuosta idioottivaarmuudestakaan. Minua kiusaa se opetus, että kaikki vaan sinne Jeesuksen veren alle ja kaikki on anteeksi annettu. Mihin ihmeeseen unohtuu se, että Jeesuskin neuvoi tunnustamaan syntinsä ja hylkäämään ne? Tai se, että hän kehotti kohtelemaan muita siten kuin haluaisi itseään kohdeltavan? Samaa ovat tolkuttaneet kaikki suuret ajattelijat aikojen alusta. Ja silti ihminen on itsekäs paskiainen. Jopa uskovaisiksi itseään tituleeraavat ihmiset kuvittelevat voivansa toimia ja ajatella oman mielensä mukaan, koska Jeesus kuitenkin pelastaa ja toimii armoautomaattina. Niinhän minäkin ilmeisesti kuvittelen ainakin päätellen siitä, että usein toimin vastoin parempaa tietoani. Vaikeinta on se unohtaminen ja anteeksiantaminen. Vihamiehen rakastaminen. Ei siitä saa kiksejä, kaunan kantamisesta ja vahingonilosta sen sijaan saa. Juuri siitä "siitäs sai ja ähäskutti" -ajattelusta. On tavattoman vaikea hyväksyä sitä, että joku nilkki olisi sinne taivaaseen whatever pääsemässä samoin perustein kuin minä. Sen veren vuoksi, kun ei muuten ikinä tätä ramppaamista saatais loppumaan.

Moni väittää, ettei usko ole tietoa, ei ainakaan silloin, jos nuo Jeesus ja Jumala siihen uskoon liittyvät. Muunlainen usko ja kokemukset aistien ulkopuolelta sen sijaan hyvinkin ovat tietoa. Toisaalta alkaa tuntua, etten mitään tiedäkään.

Minusta tuntuu, että tuo pelastuminen sittenkin vaatii sen tajuamisen, että oikeasti toimii oikein. Että tajuaa sen, ettei ole oikein kohdella muita huonosti. Jälleensyntyminen on ihan järkeenkäyvää. Sitä niittää, mitä kylvää. Jumalan yhteyteen pääseminen - se taivaaseen pääseminen - on järkeenkäyvää siinä vaiheessa, kun on kompuroimisensa kompuroinut ja tajunnut, että näitä omia typeriä tekojaan palaa tänne korjaamaan niin aina uudelleen, ellei ymmärrä ottaa sitä tarjottua vapahdusta vastaan. 

Ongelmallista kuitenkin on se, etten minä pysty kohtelemaan muita niin hyvin kuin haluaisin itseäni kohdeltavan. Aina en edes halua olla siinä suhteessa hyvä ihminen. Käsitykseni oikeudenmukaisuudesta valitettavasti näyttää pitävän sisällään myös tuon aiemmin mainitsemani "se on sille ihan oikein" -tyyppisen ajatuksen. Jonkinlainen kostonhenkihän tuossa elää ja voi hyvin.  Lähimmäisenrakkaudestahan se Jeesus on opettanut, mutta lieneekö opetus uponnut meihin?  Että pitäisi vielä lähimmäistäkin rakastaa saman verran kuin itseään.  Pikemminkin se itserakkausosuus  toteutuu. Minä pääsen taivaaseen, koska Jeesus on syntini - sekä menneet että tulevat - jo sovittanut.  Mitäpä tässä siis muita ajattelemaan sen kummemmin. Tai miksipä huolehtisin mistään tulevasta, hoitakoon tulevat sukupolvet itse ongelmansa. Minä heittäydyn armon veren alle. 

Meneekö se niin? Voi siis hyvinkin olla, että sakkokierrokselle tästä joudutaan, armoa tarjoava Jeesus joutuu huokaisemaan.

Onko silläkään sitten väliä, olenko omana erillisenä sieuluna Jumalan yhteydessä vai sulaudunko jumaluuteen siellä jossain? Sitten, kun minut on viimein vapahdettu. Toki toivon sen tapahtuvan heti tämän ainoan muistamani elämän jälkeen, koska muuten minua on huijattu.

Miten määritellään "isä"?

Onnekseni en seurannut tämän päivän lähetekeskustelua (tasa-arvoinen avioliittolaki) sen tarkemmin kuin #tahdon2013 -twiittien avulla. Paha ja ahdistava olo tuli jo tuotakin kautta. Pari sanaa aiheesta kotonakin vaihdettiin ja kuulin itseni sanovan, että hyvähän se olisi, jos lapsella olisi sekä isän että äidin malli.

Nyt sitten pohdin, mitä tuo "isä" mahtaa tarkoittaa. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, mieheksi JA naiseksi, eikä Kristuksessa ole miestä eikä naista."Minä ja Isä olemme yhtä", sanoi tuo sama Kristus itse. Isästään paljon muutenkin puhui, siitä taivaallisesta. Siitä, joka siis katsoi meidät kaikki, sukupuolesta riippumatta, omaksi kuvakseen.

Entäpä, jos tuo isyys ylipäätään ei riipukaan siitä, onko jollain munat vai ei? Entä jos onkin kysymys siitä, onko jollain munaa vai ei? Oikeasti - munia tärkeämpää lienee se, että osaa ja uskaltaa kantaa vastuun. On jollain tavalla vahvempi. Tiukan paikan tullen osaa ottaa sen perheen pään roolin. En jaksa nyt pohtia, mitä muuta, tämä ajatus yllätti omankin pään. Mutta sellaisen mallin jokainen lapsi kaiketi tarvitsee. Kuin myös sen äidin. Liittyykö siihen rooliin sitten enemmän jotain hoivaamista ja huolehtimista? Sovittelua?

Ovatko nuo isän ja äidin roolit edes millään tavalla omia roolejaan - tokkopa ainakaan toisiaan poissulkevia? Joku on enemmän jotain ja joku toinen vähemmän jotain muuta. Silti kai perheessä jollain tavalla määrittyy se, kuka on isä ja kuka äiti. Yksi hoitaa molemmat roolit vaivattomasti itse, toinen kamppailee tuntien itsensä yksinhuoltajana riittämättömäksi. Jossain perheessä huudetaan sen vastuunkantajan tai huolehtijan perään, munilla tai ilman.

Jatkan miettimistä.

Uskontoa vai ei?

Oikeasti  - kummalleko se lapsen uskontokasvatus kuuluu, kodille vai koululle? Eivät nykynuoret enemmistönä ole uskonnosta kiinnostuneita eivätkä sen "oman" uskontonsa sisällöistä juurikaan kärryillä. Harvassa kodissa nykyisin sen kummemmin opetetaan niitä asioita, mihin siinä "omassa" kirkkokunnassa uskotaan, vaikka kirkkoon kuulutaankin. Koulussa nämä oppilaat sitten ovat uskonnontunnilla vain siksi, että ovat huoltajansa kautta kirkon jäseniä, eivät siksi, että se uskonto millään tavalla ennen rippikoulua heidän elämäänsä kuuluisi. Rippikouluunkin moni sanoo menevänsä vain siksi, että saa sitten rahaa rippilahjaksi. Uho on toisinaan suuri ennen rippikoulua tyyliin "taatusti eroan kirkosta kunhan ikä riittää". Kun se ikä sitten oikeasti riittää, ei asia ole enää henkilökohtaisesti pinnalla monellakaan, elleivät innostu kirkollisveroa miettimään. Perinne jatkuu: kodit eivät panosta opillisen sisällön välittämiseen, pikemminkin päinvastoin, ja se opin perusteiden välittäminen jää koulun vastuulle. Monet oppilaat ovat oppineet kotoaan lähinnä asenteen, joka kuvastaa sitä, että ei meillä niistä jumalajutuista oikein piitata. Opeta näille sitten muka jotain "omaa uskontoa". Ikuista tappelua siitä, miksi uskonnontunneilla pitää olla, eikä siinä ilmapiirissä saa aikaan mitään järkevää keskustelua mistään, mikä liippaa läheltäkään mitään uskontoa. Vieraisiinkin uskontoihin tutustuminen on usein hankalaa, koska nuo keskenkasvuiset eivät sen vertaa ole korviaan auki pitäneet, että tajuaisivat vihaamansa jeesustelun olevan melko kaukana vaikkapa hindulaisuudesta tai Kiinan filosofioista.

Eikö tuon ns. oman uskonnon opettaminen voisi olla kokonaan uskonnollisten yhteisöjen vastuulla ja koulumaailmasta erillään? Jos kotia ei asia kiinnosta, jääköön tuohon hengelliseen käsiteistöön tutustuminen sitten sikseen. Koulun oppiaineena voisi aivan hyvin olla jotain tyystin muulla nimellä kulkevaa, missä esiteltäisiin toki maailman erilaisia suuria uskontoja ja oman kotiseudun erilaisia uskonnolllisisa yhteisöjä, mutta myös muita aatteita ja arvomaailmoja. Silloin koko oppilasporukka voisi olla samalla tunnilla.

Ei minulla mitään sitä vastaan ole, että kristinuskon perusasioita ja Raamatun sisältöjä opetetaan. Toisaalta ihan hienoa, jos edes joku kiinnostuu asiasta koulun uskonnontuntien kautta, vaikkei niiden tarkoitus olekaan uskoa opettaa. Harmittaa vain se, että oppitunnit ovat niin usein jonkinlaista henkien taistoa, koska porukka on ihan pihalla. Uskontojen peruskäsitteistö on vierasta normiteinille, kodeissa ei selvitä ovilla käyvistä Jehovan todistajista eikä naapuriin muuttavavita muslimeista, koska ei tiedetä edes sitä, miten siinä "omassa" seurakunnassa asioista ajatellaan. Varmuuden vuoksi sitten ollaan kaikkea vastaan usein sillä perusteella, että uskonto on yksityisasia. Lieneekö taustalla kasvojen menettämisen pelko - noloahan se on julkisesti tunnustaa, ettei tiedä, mihin siinä järjestössä uskotaan, minkä jäsen itse on.

Toisaalta - jos vielä vaikkapa 15 vuotta koulun systeemi säilyisi ennallaan, ehtisin ehkä eläkkeelle ennen suuria muutoksia. Jos tätä tappelua nyt sitten niin kauan jaksaa.